Kristinusko ja positiivinen psykologia

Mitä on positiivinen psykologia? 

Positiivinen psykologia on noussut 2000-luvulla merkittäväksi psykologisen tutkimuksen näkökulmaksi. Positiivista psykologiaa ei pidä sekoittaa ”positiiviseen ajatteluun”, vaikka niillä onkin joitakin yhteisiä piirteitä. Positiivinen psykologia perustuu empiirisiin tutkimuksiin siitä miten hyvä vaikuttaa ihmisiin. Positiivisen psykologian tutkimusaiheisiin kuuluu sellaisia kysymyksiä kuten millaisia ovat onnistumisen kokemukset ja miten niitä voidaan edistää, mitä tekijöitä kuuluu onnellisuuteen ja millaisia psykologisia ilmiöitä ovat kiitollisuus ja myötätunto ja miten ne edistävät ihmisen hyvinvointia. Näitä asioita käsitteleviä julkaisuja on yhä kasvava määrä. ”Positiivinen ajattelu” puolestaan viittaa enemmän populaaripsykologiseen self-help- kirjallisuuteen, jonka tieteellinen perusta saattaa olla hyvinkin vaihteleva. Ajattelu, jonka mukaan positiivinen asenne ratkaisee kaikki ongelmat, ei edusta tieteellistä positiivista psykologiaa.

Siinä missä perinteinen analyyttinen psykologia on keskittynyt neurooseihin, ahdistukseen ja frustraatioon, positiivinen psykologia kiinnittää huomiota ihmisen vahvuuksiin ja asioihin, jotka tekevät ihmisen onnelliseksi. On huomattu, että ongelmakeskeinen lähestyminen ei ole auttanut ihmisiä voimaan paremmin. Sana ”onnellisuus” on palannut akateemiseen keskusteluun vuosikymmenien jälkeen. Positiivisen psykologian uranuurtajan, Martin Seligmanin tunnetuin, suomeksikin käännetty teos onkin nimeltään ”Aito onnellisuus” (2008). Positiivista psykologiaa voi verrata perinteiseen psykologiaan vastaavalla tavalla kuin terveydenhoitoa verrataan sairaanhoitoon. Terveydenhoito toimii sairauksien ehkäisemiseksi ja yksilön parhaan mahdollisen toimintakyvyn tavoittamiseksi. Sairaanhoitoa tarvitaan sitä vähemmän, mitä paremmin terveydenhoito onnistuu (Uusitalo-Malmivaara 2014, 19).

Onnellisuus on ollut osa filosofiaa ja teologiaa vuosituhansien ajan. Nyt se on vihdoin salonkikelpoinen termi psykologiassa. Onnellisuuden teoriassa on jouduttu hakemaan tukea Aristoteleelta ja muilta filosofian klassikoilta. Onnellisuuden lisäksi myös sana ”hyve” on palannut tieteelliseen keskusteluun. Kun Christopher Peterson ja Martin Seligman halusivat laatia psyykkisten häiriöiden käsikirjan sijaan mielen terveyden käsikirjan, he törmäsivät ikivanhaan hyveen käsitteeseen. Seulomalla maailmanuskontojen, filosofian ja kaunokirjallisuuden klassikoita löytyi kuusi päähyvettä: viisaus, rohkeus, inhimillisyys, oikeudenmukaisuus, kohtuullisuus ja henkisyys. Hyveet ilmenevät elämässä luonteenvahvuuksien kautta. Petersonin ja Seligmanin teoriassa on 24 luonteenvahvuutta, joiden esiintymistä ihmisissä voidaan tutkia erilaisilla testeillä. Luonteenvahvuudet ovat erityisen kiinnostava näkökulma myös teologian kannalta. Luonteenvahvuuksiin keskittyvä positiivinen psykologia on ainakin kahdella tavalla myönteisesti kietoutunut uskontoon. Ensinnäkin luonteenvahvuuksien jäljille päästiin lukemalla ihmiskunnan suurten traditioiden keskeisiä teoksia, kuten Raamattua ja muita pyhiä tekstejä. Toiseksi luonteenvahvuuksissa on erityinen vahvuuksien joukko, joita kutsutaan ”Transssendenssin vahvuuksiksi”. Näihin kuuluu myös hengellisyys (spirituality). Positiivinen psykologia näkee uskonnollisuuden merkityksen ihmisen elämässä positiivisena asiana, joka edesauttaa ihmisen kukoistusta (flourish).

Kristinusko, joka on tottunut olemaan kliinisessä psykologiassa syytettyjen penkillä, huomaa olevansa myönteinen voima. Uskontoa ei nähdäkään – kuten freudilaisessa perinteessä usein nähtiin - seksuaalisuutta tukahduttavana traumojen ja neuroosien lähteenä tai epäkypsänä ajatteluna, jossa ihminen projisoi täyttymättömät toiveensa Taivaan Isään. Sen sijaan hengellisyys on luovuuden ja huumorintajun sukulainen, joka auttaa ihmistä elämään täyttä elämää.

Kristillisen teologian kannalta on kiinnostavaa tutkia sitä, miten luonteenvahvuuksien teoriassa ymmärretään transsendenssi ja spiritualiteetti ja millaisiin luonteenvahvuuksiin näin ymmärretty spiritualiteetti on yhteydessä.

Luonteenvahvuudet

Luonteenvahvuudet ovat siis ikään kuin reittejä hyveisiin. Mikä tahansa lahjakkuus ei ole luonteenvahvuus. Musikaalisuus tai reaktiokyky ei ole luonteenvahvuus. Toisin kuin lahjoja, luonteenvahvuuksia on mahdollista kehittää ja oppia (jossain määrin lahjakkuuttakin voi, mutta sävelkorvattomasta ei voi tulla ammattimuusikkoa). Rehellisyyttä ja ystävällisyyttä voi opetella kotitaustasta ja geeneistä riippumatta. Luonteenvahvuus on psykologinen ominaisuus, jota voidaan havaita eri tilanteissa ja eri aikoina. Kertaluontoinen ystävällisyydenosoitus ei vielä osoita sen taustalla piilevän inhimillisyyden hyvettä. Lisäksi luonteenvahvuudet ovat piirteitä, joita arvostetaan sen itsensä vuoksi. Vaikka vahvuudet ja hyveet tuottavat usein muutakin hyvää, kuten palkintoja ja suosiota, arvostamme hyveellistä toimintaa ilman niitäkin. Luonteenvahvuuden määritelmään kuuluu myös se, että se ei sorra ketään. Se innostaa ja elähdyttää sivustakatsojia. Ominaisuudet ovat myös universaaleja ja niitä arvostetaan eri kulttuureissa. On olemassa myös esikuvia ja kulttuurisia kertomuksia (sadut, myytit), jotka esittelevät näitä vahvuuksia.

Luonteenvahvuudet luokitellaan niiden edustamien hyveiden mukaisesti näin:

I VIISAUS: TIEDON HANKKIMINEN JA KÄYTTÖ II ROHKEUS: SISÄISTÄ TAI ULKOISTA VASTARINTAA KOHDATTAESSA 1. Luovuus 2. Uteliaisuus 3. Arviointikyky 4. Oppimisen ilo 5. Näkökulmanottokyky 6. Urheus 7. Sinnikkyys 8. Rehellisyys 9. Innokkuus III INHIMILLISYYS: TOISISTA HUOLEHTIMINEN JA YSTÄVYSTYMINEN IV OIKEUDENMUKAISUUS: YHTEISÖELÄMISEN TAIDOT 10. Rakkaus 11. Ystävällisyys 12. Sosiaalinen älykkyys 13. Ryhmätyötaidot 14. Reiluus 15. Johtajuus V KOHTUULLISUUS: KYKY VASTUSTAA LIIOITTELUA JA YLENPALTTISUUTTS VI HENKISYYS: KYKY NÄHDÄ LAAJEMPAA MERKITYSTÄ, TRANSSENDENSSI 16. Anteeksiantavuus 17. Vaatimattomuus 18. Harkitsevaisuus 19. Itsesäätely 20. Kauneuden ja erinomaisuuden arvostus 21. Kiitollisuus 22. Toiveikkuus 23. Huumorintaju 24. Hengellisyys

  

Positiivisuuden teologia

Sanalle ”trauma” ei löydy myönteistä vastakohtaa. Millainen olisi niin voimakas positiivinen kokemus, että se palautuisi mieleen myöhemmin elämässä, silloinkin kun tilanne ei liity siihen mitenkään? Väkivallan, hylkäämisen ja hyväksikäytön kokemukset ovat monin verroin voimakkaampia ja jättävät syvemmän jäljen kuin hellyyden, kunnioituksen ja ystävällisyyden osoitukset. Tämä havainto on yksi merkittävimmistä positiivisen psykologian kritiikeistä. Paha näyttää olevan voimakkaampaa kuin hyvä, kuten Roy Baumeisterin (et al) vuonna 2001 julkaiseman artikkelin otsikko Bad is stronger than good antaa ymmärtää. On kuitenkin mahdollista ajatella, että pahuuden järkyttävyys perustuu siihen, että se on niin elämän käsikirjoitukselle vierasta. Pahuus jättää niin syvän jäljen siksi, että se sotii kaikkea sitä vastaan, mitä ymmärryksemme, elimistömme ja evoluutio antavat meidän elämältä odottaa. Kristillinen ajatus pahasta hyvän puutteena (privatio boni) tukee tällaista kielteisten kokemusten lukutapaa.

Suhteesta uskontoon Seligman toteaa yleisesti, että viime vuosikymmeninä tutkimus on kiinnittänyt huomiota siihen, että uskonnolliset ihmiset ovat jonkin verran onnellisempia ja paljon tyytyväisempiä elämäänsä kuin ei-uskonnolliset ihmiset. Uskonnolliset ihmiset eivät käytä yhtä paljon huumeita, eivätkä tee rikoksia tai itsemurhia kuin muut ihmiset. He ovat myös terveempiä ja elävät pidempään. Uskonnolliseksi ryhtyminen on Seligmanin mukaan yksi harvoista ”ulkoisista” asioista, joilla voi vaikuttaa onnellisuuteen ja elämäntyytyväisyyteen. Muita ovat eläminen vauraassa demokratiassa, avioliitossa, kielteisten tapahtumien ja tunteiden välttäminen ja rikas ihmissuhdeverkosto. Sen sijaan esimerkiksi rikkaus, terveys tai korkea koulutus ei näytä vaikuttavan onnellisuuteen.

Transsendenssin luonteenvahvuudet

Luonteenvahvuuksien teoriassa käytetään kuudennesta luonteenvahvuuksien ryhmästä sekä nimeä ”transsendenssi” että ”henkisyys”. Sana ymmärretään kyvyksi antaa ilmiöille laajempaa merkitystä tai nähdä yhteyttä laajempaan, ihmisyyden ylittävään maailmankaikkeuteen.  Ryhmään kuuluvat seuraavat luonteenvahvuudet.

1. Kauneuden ja erinomaisuuden arvostus. Tätä voidaan sanoa esteettiseksi arvostelukyvyksi. Ihminen, jolla on tämä luonteenvahvuus, näkee kauneutta niissäkin asioissa, joissa muut eivät sitä havaitse. Hän arvostaa taidokasta suoritusta niin ruuanlaitossa kuin urheilussa ja iloitsee kauniista musiikista siinä missä tyylikkäästi tehdystä matemaattisesta tehtävästä.

2. Kiitollisuus. Kiitollinen ihminen ajattelee usein, miten hyvin hänen elämässään asiat ovat. Hän kokee saaneensa suuren lahjan elämässä ja ihmisissä, joita hänen ympärillään on. Mikään ei ole itsestään selvää, vaan ihmisen on syytä olla nöyrä kaiken saamansa edessä.

3. Toiveikkuus. Ihminen suhtautuu asioihin optimistisesti ja haluaa nähdä tapahtumissa niiden valoisan puolen. Hän ei menetä uskoaan hyvään, vaikka mitä tapahtuisi. Mustimpinakin hetkinä hän näkee elämän merkityksen.

4. Huumorintaju. Huumorintajuinen ihminen näkee asioiden huvittavat puolet. Ankeatkin tilanteet näyttävät hassuilta, kun niitä katselee huumorin suomasta näkökulmasta. Humoristi pyrkii vapauttamaan kireää tunnelmaa ja luomaan myönteistä ilmapiiriä. Asiat eivät ole niin kauhean vakavia.

5. Hengellisyys. Se merkitsee uskoa korkeampaan. Hengellinen ihminen kokee olevansa osa suurempaa suunnitelmaa ja tuntee, että hänellä on kutsumus tässä maailmassa. Hiljentyminen, rukous ja hartaus on hänelle tärkeää. (Uusitalo-Malmivaara 2014,70; Uusitalo-Malmivaara ja Vuorinen 2016,33)

Seligman lukee kirjassaan ”Aito onnellisuus” (2002, 187-193) transsendenssin (tai transkendenssin) vahvuusryppääseen myös seuraavat:

7. Anteeksianto ja armeliaisuus. Se merkitsee sitä, että antaa ihmisille toisen mahdollisuuden eikä halua kostaa.

8. Antaumus ja intohimo. Heittäydyt kokonaan siihen mitä teet. Tämä vahvuus voi ilmetä flow-tilana elämässä (ks. Csíkszentmihályi 2002)

Seligmanin kirja päättyy teologiseen visioon, jossa hän ajattelee, että Jumala on vasta tulevaisuudessa. Seligman ei ole ehkä kummoinen teologi, mutta on merkillepantavaa, että hänen työskentelynsä hyveiden ja luonteenvahvuuksien parissa on johdattanut hänet elämän hengellisen ulottuvuuden ymmärtämiseen.

Kun tarkastelen tätä transsendenssin vahvuuksien ryhmää, niiden välinen riippuvuussuhde on helppo havaita. Jos ihminen avautuu kauneuden kokemiselle uskoen, että se viittaa elämän perimmäiseen mielekkyyteen (jota voi kutsua Jumalaksi), se johtaa helposti syvään kiitollisuuteen ja optimistisuuteen elämää kohtaan. Kiitollisuus on menneeseen ja toiveikkuus tulevaan suuntautuvaa esteettistä kontemplaatiota. Tuo kontemplaatio merkitsee intohimoista antautumista tarkastelun kohteelle, elämälle. Anteeksi antaminen on sekin esteettistä suhtautumista elämän suuriin pettymyksiin. Armahtavaisuus on läheistä sukua huumorilla, joka näkee elämän kurjuuden lempeässä ja huvittavassa valossa ja estää meitä vajoamasta synkkyyteen, epätoivoon ja kovuuteen toisia kohtaan.

Huumori ja kristinusko

Antiikin kreikkalaisessa filosofiassa huumori ja leikinlasku oli jotakin, joka sopi ehkä lapsille ja orjille, mutta ei vapaalle miehelle. Platon halusi komedianäyttelijät pois ihannevaltiostaan. Tämä asenne periytyi myös kristilliseen teologiaan, jossa naurua pidettiin pahimmillaan syntinä, parhaimmillaan joutavanpäiväisyytenä. On merkillepantavaa, että Raamatussa nauru on usein pilkkanaurun merkityksessä: ”Hän, joka hallitsee taivaassa, nauraa, Herra pilkkaa heitä.” (Ps. 2:4) Hengellinen tosikkomaisuus saattoi epäilyksenalaiseksi sekä leikinlaskun, pelit, teatterin, mielikuvituksen, taiteen että urheilun.

Suuressa kristillisen teologian synteesissään 1200-luvun yleisnero Tuomas Akvinolainen ei kuitenkaan suhtaudu leikinlaskuun täysin kielteisesti. Summa theologiae (II-II, q.168) varoittaa tosin liiallisesta ja sopimattomasta huumorista, mutta pitää toisaalta huumorintajuttomia ihmisiä taakkoina lähimmäisilleen.

Kvestion lähtökohta on kysymys ulkoisten ruumiinliikkeiden suhteesta hyveeseen. Psalmi 45 (Vulgatan mukaan) sanoo, että ”Kuninkaan tyttären kauneus on sisäistä” ja hyve näyttää olevan ihmisen mielen eikä ruumiin liikkeisiin liittyvää. Kuitenkin Siirak (19:29-30) sanoo: ”Ulkonäöstään ihminen tunnetaan, viisas ihminen käytöksestään. Vaatetus, nauru ja askel paljastavat, millainen ihminen on.” Koska järki ohjaa ihmisen liikkeitä, hyve liittyy ilman muuta myös ihmisen ulkoiseen käyttäytymiseen.

Toinen artikla kysyy, voiko leikeissä (ludus; peli, leikki, näytelmä) olla hyvettä. On vahvoja syitä ajatella, että huumori ei sovi kristillisyyteen millään tavalla. Herra sanoo: ”Voi teitä, jotka nauratte!” (Luuk. 6:26) Kultaisen sonnin edessä israelilaiset söivät ja joivat ja viettivät hillitöntä juhlaa (Vulgata: ludere). Krysostomos päättelee tästä, että se on Saatana eikä Jumala, joka leikin keksi.

Toisaalta sekä Augustinus teoksessaan De Musica että Aristoteles Nikomakhoksen Etiikassa pitävät hyvänä ja tarpeellisena rentoutumista ajatustyön vastapainona. Pelit ja leikit sopivat siihen hyvin. Niin kuin ruumis tarvitsee lepoa, tarvitsee sielu huvitusta, joka on sielun lepo (quies autem animae est delectatio).

Huumori tai ajanviete voi olla hyveellistä, koska se liittyy kohtuullisuuden hyveeseen. Sen ei tietenkään pidä olla liiallista, ilkeää tai sopimatonta. Esimerkiksi Ambrosius ei kiellä huumoria täysin, mutta sulkee sen pois uskonasioiden käsittelystä.

Sitten Akvinolainen kysyy, voiko huvituksia olla liikaa. Tietysti voi. Tässä yhteydessä käsitellään ammattiviihdyttäjien moraalia. Voivatko näyttelijät, muusikot tai tanssijat olla kunnon ihmisiä? Heidän koko elämänsähän on suuntautunut toisten huvittamiseen. Tuomaan mielestä heidän ammatissaan ei ole sinänsä mitään pahaa, kunhan he eivät pilaile sopimattomilla asioilla. Siinä tapauksessa myös heidän työnantajansa syyllistyvät syntiin.

Mielenkiintoinen kysymys on, voiko huumorintajuttomuus (defectus ludi) olla syntiä. Ei kai sentään, kun profeetta Jeremia mainitsee erityisenä ansionaán sen, ettei hän ole istunut ja juhlinut iloisessa seurassa (Jer. 15:17). Mutta Tuomas sanoo:

”Kaikki, mikä on ihmisten kesken järjen vastaista, on paheellista. On järjen vastaista olla toisten taakkana niin, ettei koskaan ilahduta toisia tai että pilaa heidän ilonsa. Seneca sanoo: käyttäydy viisaasti niin, ettei sinua pidetä tosikkona tai halveksita tylsimyksenä. Ne, joilta puuttuu huumorintajua, eivät sano itse mitään hauskaa ja lisäksi paheksuvat niitä, jotka sanovat, eivätkä he hyväksy toisten viatontakaan leikkiä. He ovat syntisiä, ja heitä sanotaan Aristoteleen mukaan tosikoiksi ja moukiksi.”

Tuomas Akvinolaista lukiessa pääsemme siis siihen asti, että huumorintaju sopii yhteen kristillisyyden kanssa, jopa niin, että huumorintajuttomuutta voi pitää syntinä. Tuomaan ajattelussa ei päästä niin pitkälle, että kristinuskossa olisi jotain syvästi humoristista. Tällaiseen johtopäätökseen voi päätyä tanskalaisfilosofi Søren Kierkegaardin ajattelussa. Kierkegaardin mukaan ihmisen eksistenssissä on kolme tasoa: esteettinen, eettinen ja korkeimpana uskonnollinen taso.  Todellisen uskonnollisuuden välttämätön valeasu on huumori, sillä ihminen ei voi aidosti ilmaista olevansa uskonnollinen. Tämä puolestaan johtuu uskonnollisen kokemuksen syvästi sisäisestä luonteesta.  

”Eksistoiminen olennaisesti ihmisenä kasvattaa myös vastaanottamista koomisuudelle. En väitä, että jokainen, joka todella eksistoi, pystyisi sen vuoksi ryhtymään humoristiseksi kirjailijaksi tai näyttelijäksi, mutta tällaisen taiteen vastaanottokyky hänellä. on.”

Uskonnollisuus ei  Kierkegaardille varsinaisesti ole huumoria, mutta sen suhde siihen, mikä vain esiintyy vakavana uskonnollisuutena, on humoristinen. Pyhyydestään turhantarkka uskovainen on huvittava. Myöhemmin Dietrich Bonhoeffer – joka epäilemättä tunsi Kierkegaardin ajattelua - sanoi: ”Äärimmäisestä vakavuudesta ei koskaan puutu annosta huumoria.”     

Se, että huumoria pidetään hyveenä, voi ihmetyttää. Huumorintajun elintärkeä tehtävä on suojella meitä vakavuudelta omaa itseämme kohtaan. Kaikki huumori ei ole oikein: ihmisen sairauksille ja onnettomuuksille nauraminen on julmaa. Mutta hyveellisyys, joka on liian vakavaa, on jotenkin huolestuttavaa. Paitsi että huumori suo meille mielihyvää, se suojelee meitä arkisesti sanottuna ”paskantärkeydeltä.”

Filosofit ovat yrittäneet ymmärtää huumoria eri tavoin. Eräs teoria on ajatella, että huumorissa on kyse ylemmyydentunteen ilmaisemisesta. ”Naurettavaa”, tuhahtaa ylemmyydentuntoinen ihminen. Yllä mainittu Jumalan pilkkanauru Raamatussa sopisi tähän kuvaan, mutta on myös sellaisia naurun aiheita, joissa ei ole minkäänlaista valta-asetelmaa, kuten sanaleikit.

Toinen teoria naurun merkityksestä on ajatella sitä psykologisena varaventtiilinä. Huumorissa on kysymys ajatuksellisen ponnistelun laukeamisesta koomisessa tilanteessa, jolloin nauru vapauttaa paineen. Freudin käsitys vitsin merkityksestä edustaa tätä näkemystä.

Kolmas teoria on inkongruenssiteoria. Vitsissä kuulijan odotukset kohtaavat sellaisen pettymyksen tai yllätyksen, joka tulkitaan huvittavaksi. Evoluution kannalta nauru voidaan nähdä sosiaalisen elämän harjoituksena ja kisailuna. Huumorin avulla on mahdollista osoittaa olevansa älykäs ja hyväntahtoinen ihminen, jolloin se on sosiaalisesti palkitsevaa.

Cicero kertoi lukeneensa useita kirjoja huumorin olemuksesta. Hän päätyi toteamaan, että ne, jotka yrittivät esittää jonkinlaisen teorian vitsikkyydestä, olivat niin kuivia, että heissä nauratti ainoastaan heidän kuivakkuutensa. Huumorille tyypillistä on anarkistisuus. Se välttelee määritelmiä. Aristoteles määritteli hyveen puoliväliksi kahden ääripään välillä. Niinpä, jos huumori on hyve, se voidaan nähdä keskikohtana epätoivon ja kevytmielisyyden välillä. Kuitenkin, huumori yksin päättää mikä on hauskaa: se nauraa teorialle, Aristoteleelle, kuvitellulle keskikohdalle tai vaikka itselleen. Kyky nauraa itselleen on muuten se huumorin piirre, joka erottaa sen ironiasta. Aristofanes on ”Pilvet”- näytelmässään ironinen, kun hän pilkkaa eräässä sen hahmossa Sokratesta. Mutta Sokrates osoittaa todellista huumorintajua, kun hän avustaa näytelmässä ja nauraa sydämellisesti yhdessä toisten kanssa. Ironiassa on vihaa, huumorissa rakkautta.

Rudolf Bultmann sanoo, että ”huumori on ilmeisen kristillistä silloin, kun iloinen etäisyys maailmaan ei ole vain resignaatiota vaan tietoisuutta vapaudesta, joka kasvaa haaksirikon kokemuksesta; siitä kokemuksesta, että vakavuus ja ahdistunut huoli, jolla ihminen tahtoo toteuttaa omaa elämänsuunnitelmaansa, on mieletöntä. Ja että siinä haaksirikossa ihminen vasta todella annetaan itselleen ja vapautetaan rakkauteen, jossa hänen tekemisensä ja pyrkimyksensä saavat todellisen vakavuuden.”(Theologen unserer Zeit. Hrsg. Leonhard Reinisch. München 1968. s.27)

Huumori on kykyä katsella itseään ikään kuin ulkopuolelta. Se on samaa maata kuin kontemplaatio, jossa asioita katsotaan ihmetyksen vallassa, ilman pyyteitä tai oikeassa olemisen halua. Lutherin mielestä se, joka todella uskoo Kristuksen ylösnousemukseen, ei voi olla nauramatta sydämensä pohjasta. Tämä ajatus tuo kristinuskon ja huumorin todella lähelle toisiaan, lähes toistensa synonyymeiksi. Kristinusko on korkeinta huumoria. Tuo huumori ei ole mikään vitsi, vaan perimmäinen todellisuus. ”Hän on pyyhkivä kaikki kyyneleet heidän silmistään” – ehkä niin ilon kuin surunkin kyyneleet?

Kiitollisuus

Kiitollisuus on joidenkin tutkijoiden mielestä sama asia kuin onnellisuus. Kiitollisuus on elämänasenne, jonka on todettu edistävän ihmisen terveyttä, tyytyväisyyttä ja ihmissuhteita. Kiitollisuus keskittyy nykyhetkeen ja siihen, mitä meillä on, sen sijaan että se huolehtisi siitä, mitä meiltä vielä puuttuu. Kiitollisuuden tunteminen ja ilmaiseminen suuntaa huomiomme myönteisiin asioihin. Se on vastalääke aivojemme luontaiselle taipumukselle kiinnittää huomio uhkiin ja elämän varjopuoliin. Kiitollisuus synnyttää luontaisesti positiivisia tuntemuksia, kuten iloa, rakkautta ja tyytyväisyyttä. Se myös edistää hyviä elämäntapoja.

 

Kalifornian yliopiston tutkijat Robert Emmons ja Michael McCullough julkaisivat vuonna 2003 tutkimuksen, jossa he osoittivat kiitollisuuden ja onnellisuuden läheisen yhteyden tieteellisesti. He pyysivät tutkimukseen osallistuneita ihmisiä pitämään kolmen viikon ajan kiitollisuuspäiväkirjaa, jossa osallistujien piti kirjata päivittäin ylös kiitollisuuden aiheita. Tuloksena oli, että osallistujien mieliala nousi, heidän motivaationsa auttaa toisia parani ja he jopa nukkuivat paremmin.

Kiitollisuus on uskonnolle tyypillinen asenne. Kiitollisuudestakin voidaan tehdä ongelma. Teoreetikot pohtivat sitä, mikä on kiitollisuuden suhde velvollisuuteen. Voiko orjalle olla kiitollinen siitä että hän tekee tehtävänsä. Tai jos unohdamme orjuuden historian hämärään (vaikka se valitettavasti on myös tätä päivää), voidaan pohtia, pitääkö kaupan kassalle sanoa ”kiitos” vaikka hän tekee vain työnsä.

Jos Y on kiitollinen X:lle teosta α, täytyykö X:n tarkoittaa α, jotta Y voisi olla X:lle kiitollinen? Entä jos X haluaakin vain hyödyttää itseään tehdessään α? Onko Y:n kiitollisuus siis riippuvaista X:n intentiosta?  On varmasti myös olemassa sellaista kiitollisuutta, joka voidaan määritellä: ”Y on kiitollinen, että a”, jossa kiitollisuus ei kohdistu keneenkään persoonaan. Sellaista kiitollisuutta ymmärtääkseni maanitteli Richard Dawkins kirjassaan ”Jumalharha”, kun hän ihmetteli uskovaisten kuolemattomuustoiveita sanoen, että miksi emme voi olla kiitollisia ihan vain siitä, että kaikkien miljardien mahdollisten olentojen joukosta olemme syntyneet olemaan. Kiitollisia kenelle, kysyisi uskovainen.

Filosofiseen määritelmään kiitollisuudesta kuuluu ensiksiksin kognitiivinen aspeksi: kiitollisen henkilön pitää olla tietoinen häneen kohdistuvasta hyvästä teosta (α). Muuten on vaikea olla kiitollinen. Toiseksi kiitollisuuteen kuuluu affektiivinen puoli. Voidaan pohtia sitä, onko kiitollisuus äkillinen tunne vai pidempiaikainen mieliala tai jopa pysyvä asenne (samankaltainen keskustelu käydään rakkaudesta). Kiitollisuus ilman kiitollisuuden tunnetta on ainakin harvinaista. Kolmas puoli on kommunikatiivinen puoli ja toimintakehotus. Kiitollisuus ilmenee moraalisesti hyvän tekemisenä tai ainakin sen aikomisena hyväntekijää kohtaan. Niinpä esimerkiksi luterilaisen teologian mukaan kristitty ei tee hyviä tekoja pelastuakseen, vaan siksi, että hän tietää Kristuksen pelastaneen hänet ja haluaa osoittaa kiitollisuuttaan.

Mielikuvitus ja kristinusko

Luonteenvahvuuksien luettelossa ei ole sellaista kohtaa kuin ”mielikuvitus.” Mielikuvituksen käyttö liittyy kuitenkin ensimmäiseen vahvuusryhmään, joka liittyy viisauteen ja tiedon hankintaan. Siellä on ”näkökulmanottokyky”, joka tarkoittaa kykyä punnita eri vaihtoehtoja ja löytää uusia ratkaisuja. Se merkitsee myös kykyä asettua toisen ihmisen asemaan ja ymmärtää, että hän näkee asiat omalla tavallaan. Edelleen löytyy ”luovuus”, joka edellyttää epäilemättä mielikuvituksen käyttöä. Luova ihminen nauttii ratkaistessaan asian omaperäisesti. Hän näkee paljon vaihtoehtoja, joita muut eivät ehkä näe. Tiedonhankinnan kannalta keskeinen kyky on ”uteliaisuus”, joka korostaa ennakkoluulottomuutta ja heittäytymistä uusiin ja yllättäviin tilanteisiin.

Luovuus, ennakkoluulottomuus ja mielikuvituksen käyttö on asia, jota ei tavallisesti liitetä uskonnollisuuteen. Pikemminkin uskonto on perinteitä ja auktoriteetteja kunnioittavaa, sovinnaista käyttäytymistä. Uskontojen historia todistaa tämän näkemyksen puolesta. Kuitenkin uskonto sisältää potentiaalia uteliaisuuden ja mielikuvituksen käyttöä varten. Sana ”Jumala” on itsessään mielikuvitusta stimuloiva käsite. Määritelmänsä mukaisesti Jumala on aina enemmän kuin se, mitä voimme hänestä kuvitella. Meillä ei voi olla valmista kuvaa Jumalasta, vaan Jumalasta on aina oltava valmiina uskomaan ja ajattelemaan enemmän. Tämä on kenties Raamatussa olevan kuvakiellon (”älä tee Jumalan kuvaa”) perimmäinen motiivi. Jumalaa ei pidä rajata inhimillisen käsityskyvyn rajojen mukaiseksi. Siksi uskonnon ytimessä on mielikuvituksen juuri.

Luovuuden, mielikuvituksen ja huumorin välimaastossa on ”leikillisyys”. Protestanttinen kutsumusetiikka saa tervettä vastapainoa leikin ajatuksesta.

Anthony De Mello kertoo: Opettaja viittasi kerran hindujen ajatukseen, jonka mukaan kaikki luotu on ’leela’, Jumalan leikkiä, ja maailmankaikkeus on hänen leikkikenttänsä. Hengellisyyden tarkoitus on tehdä kaikesta elämästä leikkiä. Ahdasmielisten vierailijoiden mielestä tämä oli liian kevytmielistä. ”Eikö työlle ole sitten mitään sijaa?” ”Tietenkin on, mutta työstä tulee hengellistä vasta sitten kun se on muuttunut leikiksi.” Karl Barth, vakavamielinen teologi selittää asiaa näin:”Sisäinen ja ulkoinen työ tulee tehdyksi suuremmalla vakavuudella, kun ihminen tajuaa, että se mihin hän pyrkii ja saavuttaa on, verrattuna Jumalan työhön (josta hän kenties pyrkii todistamaan), vain leikkiä ts. lapsen tapaa jäljitellä ja heijastaa Jumalan isällistä toimintaa, mikä sinänsä on todellista ja aitoa toimintaa. Kun lapset todella leikivät, he tekevät niin mitä suurimmalla vakavuudella ja hartaudella…Meitä kutsutaan leikkimään tosissaan. Mutta meidän ei pidä kuvitella sen työn jota tahdomme tai voimme tehdä, olla enemmän kuin leikkiä. Työ ei tulisi huonommin, vaan pikemminkin paremmin, tehdyksi, jos sitä ei tehtäisi pelokkaalla vakavuudella, joka johtuu siitä, että emme pohjimmiltamme ajattele, että meidän pitäisi ottaa Jumala vakavasti. Niinpä otamme itsemme niin tavattoman vakavasti, mikä puolestaan varmimmin houkuttelee paikalle joutilaisuuden ja laiskuuden hengen – ikään kuin korvaukseksi. Pidemmän päälle ei voi työskennellä aidosti tosissaan tällä tavalla – ja tämä vain siksi, että emme myönnä parhaimmillammekaan olevamme vain vakavasti ja todesti leikkiviä lapsia. Minkäänlainen työ ei ole poikkeus tästä säännöstä. Sen voi nähdä kirkkaasti taiteilijan työssä, sillä siinä se kuuluu asian ytimeen. Meidän tulisi rehdisti myöntää sen arvo myös tieteellisessä työssä.” (Barth: Kirchliche Dogmatik III, 4 s. 636)

Risto Saarinen on kiinnittänyt huomiota siihen, että erityisesti tänä aikana monilla ihmisillä on suuri tarve osoittaa olevansa poikkeuksellisia ja kiinnostavia yksilöitä. Maallistuneessa, lumouksen menettäneessä, maailmassa elävä ihminen ponnistelee tehdäkseen itsestään muiden silmissä merkittävän. Huomiotaloudessa se, joka hallitsee keskustelua ja rakentaa kaikkien seuraamia paraateja, pystyy kääntämään rahavirrat puoleensa. Huomiotaloudessa tärkeimpiä ovat tarinat, jotka myydään tylsistyville markkinoille. Uskonnollinen ihminen näkee Saarisen mukaan tilanteen päinvastoin: hän on syvästi ainutlaatuinen ja äärettömän merkityksellinen yksilö, joka juuri siksi voi elää sovinnaisesti ja huomiota herättämättä.