Kontemplaatio (contemplatio) on latinan kielen sana, joka yksinkertaisimmillaan kääntyy suomeksi "katselu" tai "tarkastelu". Tällä sivistyssanalla on sekä esteettinen että teologinen käyttö. Esteettinen kontemplaatio on Kantista lähtien määritelty pyyteettömäksi näkemiseksi, mikä tarkoittaa sitä, että makuarvostelma on välinpitämätön kohteensa olemassaolon suhteen. Kauneus ei perustu kohteensa todelliseen olemassaoloon, hyödyllisyyteen eikä moraaliseen arvoon. Kauniilla ei ole toisin sanoen mitään ”tarkoitusta”, vaan kauneuden kokemus on välitön, väistämätön mieltyminen kohteeseen sen itsensä tähden.
Kantin Arvostelukyvyn kritiikki (1790) määrittelee esteettisen kokemuksen neljän negaation kautta. Makuarvostelma on: 1. pyyteetön 2. ei-käsitteellinen 3. epätarkoituksenmukainen ja 4. ei-kontingentti. ”Maku on kykyä arvioida kohdettä tai mieltämistapaa täysin pyyteettömän mieltymisen tai vastenmielisyyden avulla. Tällaisen mieltymyksen kohdetta sanotaan kauniiksi.” Kantin mukaan käsitteistä ei ole siirtymää mielihyvään tai –pahaan, joten esteettisen mieltymisen tulee olla ei-käsitteellistä: ”Makuarvostelman määrittäminen perustuu mieltymiseen, jona arvioimme olevan yleisesti jaettavissaa ilman käsitettä. Tämä mieltyminen ei voi olla muuta kuin kohteen mielteeseen kuuluvaa subjektiivista tarkoituksenmukaisuutta, johon ei liity mitän (objektiivista tai subjektiivista) tarkoitusta.” Näin ollen esteettinen mielihyvä on ei-tarkoituksellinen. Vaikka makuarvostelma on subjektiivinen, se ei ole missään nimessä kontingentti. Kant ei siis hyväksyisi sanontaa ”makuasioista ei voi kiistellä.” Tiedon ja arvostelman ja niihin liittyvän vakuuttuneisuuden tulee olla yleisesti jaettavissa, eikä kauneudesta ei olisi mitään järkeä puhua, jos se olisi täysin mielivaltainen käsite. ”Kaunista on se, mikä tunnistetaan ilman käsitettä välttämättömän mieltymisen kohteeksi.”
Kristillisessä teologiassa kontemplaatio (itäinen teologia käyttää kreikkalaista sanaa theoria, joka kääntyy myös "katselu") tarkoittaa sanatonta rukousta ilman ajatusta tai pyrkimystä, viipymistä Jumalan läsnäolossa. Kontemplatiivista rukousta harjoittava ei pyri älylliseen oivallukseen eikä suorita moraalista velvollisuuttaan rukoillessaan, vaan katselee Jumalaa sisäisesti. Uskonnollinen ja esteettinen kokemus näyttäytyvät tässä suhteessa läheisinä sukulaisina.
Kontemplaatiota voi sana myös siksi, että asiat nähdään todella sellaisina kuin ne ovat.
Oppilaat tahtoivat tietää, millaista mietiskelyä opettaja harjoitti aamuisin puutarhassa. Opettaja sanoi: 'Katson tarkkaan ja näen täydessä kukassa olevan ruusupensaan.' 'Miksi on katsottava tarkkaan, jotta näkisi ruusupensaan?' he kysyivät. 'Muutoin ei näe ruusupensasta', opettaja sanoi, 'vaan oman ennakkokäsityksensä siitä.' (Anthony De Mello)
Hengellinen tapa kontemploida mitä tahansa kohdetta voidaan ymmärtää niin, että kohde (olkoon vaikka ruusupensas) nähdään uskonnon valossa. Uskonnon matriisi ikään kuin asetetaan kohteen päälle, ja sitten tulkitaan, onko se yhteensopiva uskonnon kanssa, tai mikä on uskonnon tulkinta siitä. Monen mielestä tätä tarkoittavat apostolin sanat "Me vangitsemme kaikki ajatukset kuuliaisiksi Kristukselle" (2. Kor.10:5). Tarkemmin katsottuna tällainen ajattelu on vielä "tämän maailman ihmisten" logiikkaa, jota Paavali samassa kohtaa (jae 2) kritisoi. Kristinusko olisi vain yksi kilpaileva näkemys muiden joukossa.
Todellinen kontemplaatio saattaa hyvinkin olla "jumalattomampaa". Sitä varten Jumalan on otettava meiltä meidän "hengellinen" ymmärryksemme ja kokemuksemme pois. 1500-luvun suuri mystikko Ristin Johannes puhuu pimeästä yöstä, joka ei ole lainkaan harrasta tai syvällistä sen mielestä, joka joutuu sen kokemaan. Siitä huolimatta, juuri tuossa pimeässä yössä kontemplaatio todella opitaan.
"Ainoa mitä heidän on tässä tehtävä, on seuraava, heidän on sallittava sielunsa olla vapaana ja tyhjänä ja levossa kaikesta tiedosta ja ajattelusta, jolloin heidän ei tule olla huolissaan siitä, mitä ajattelisivat tai mietiskelisivät, vaan heidän on tyydyttävä pelkästään tarkkaamaan Jumalaa rakastavasti ja tyynesti, vailla murhetta mistään, vailla toimintaa ja vailla halua nauttia hänestä tai havaita hänet. Kaikki tällaiset vaateet tekevät näet sielun levottomaksi ja vievät sen pois kontemplaation tyynestä levosta ja suloisesta toimettomuudesta, joka sille täällä suodaan."
Ristin Johanneksen kääntäjä Seppo A. Teinonen tulkitsee tämän kontemplaation "aistisuudesta ja kaikesta kuvallisuudesta vapaaksi rukousasenteeksi." Määritelmä on sikäli oikea, että kontemploiva ihminen ei aseta omaa matriisiaan näkemisensä lähtökohdaksi, vaan joutuu hylkäämään nekin kuvat, joista hänelle on ollut aikaisemmin hyötyä. Näkeminen on mielestäni kuitenkin aistillista, jopa hyvin välittömällä tavalla: ruusupensas on ruusupensas.
Katolisen kirkon katekismus sanoo kontemplatiivisesta rukouksesta näin: "Kontemplatiivinen rukous on Jeesukseen kiinnittäytynyt uskon katse...Tämä huomion kiinnittäminen Jeesukseen on samalla luopumista 'minästä'. Hänen katseensa puhdistaa sydämen. Hänen kasvojensa valo valaisee sydämemme silmät ja opettaa meitä näkemään kaiken hänen totuutensa ja hänen kaikkiin ihmisiin kohdistuvan myötätuntonsa valossa."
Uskonnollisen ja esteettisen kontemplaation sukulaisuus näkyy siinä, että pohjimmiltaan kaiken näkeminen sellaisena kuin se on merkitsee, että näemme kaiken kauniina. Interrogatio mea intentio mea, et responsio eorum species eorum, sanoi Augustinus tunnustuksissaan: "Minun kysymykseni oli siinä, että tarkkailin niitä, ja niiden vastaus oli niiden kauneudessa." Mikään ei ole arvotonta kontemplaation näkökulmasta. Pyhä Teresa opettaa, että Jumala on kaikessa läsnäolollaan, voimallaan ja olemuksellaan, eikä vain "armollaan", kuten joku pappi oli hänelle opettanut.
Kontemplaatio on vain yksi nimitys sille, mistä rukouksessa tai hengellisessä kokemuksessa on kysymys. 1400-luvun mystikko Jean Gerson kirjoittaa teoksessaan Spekulatiivinen mystinen teologia:
"Pyhät käyttävät eri nimiä kuvatakseen näitä kokemuksellisen Jumalan tuntemisen sisäisiä muotoja. He puhuvat kontemplaatiosta, ekstasista, tempautumisesta, raukeamisesta, transformaatiosta, uniosta, exultatiosta. He kertovat hengen tuolla puolen olevasta jubilaatiosta, joutumisesta jumalalliseen pimeyteen, Jumalan maistamisesta, sulhasen syleilystä, hänen suutelemisestaan, Jumalasta syntymisestä, hänen sanansa noudattamisesta, tulemisesta johdatetuksi taivaallisiin viinikellareihin, juopumisesta ilon virrasta, juoksemisesta hänen voiteittensa tuoksissa, hänen äänensä kuulemisesta ja tulemisesta makuuhuoneeseen ja levon ja unen löytämisestä hänessä."
Gersonin listassa korostuvat Laulujen laulusta peräisin olevat kielikuvat (suutelu, hyväily, viinikellari, voiteiden tuoksu, makuuhuone...) Siksi Laulujen laulu onkin kontemplatiivisen hengellisyyden avainteksti. Tuo Vanhan testamentin eroottinen runo ei avaudu ilman rakastavaa katsetta. [ks. sivu "Eroottinen teologia" tällä sivustolla]
1100-luvun opettaja Richard St. Victorilainen selittää kontemplaatiota tarkemmin teoksessaan Benjamin major. Hän tekee eron ajattelun, meditaation ja kontemplaation välillä. Ajattelemista hän kuvaa mielen harhailuksi ja vaelteluksi ilman selvää päämäärää. Meditaatio on sen sijaan keskittynyttä ja määrätietoista mielen toimintaa. Kontemplaatio on puolestaan mielen ihmettelevää lentoa. Richard sanoo, että ajattelu ryömii, meditaatio juoksee, mutta kontemplaatio lentää. Ihmisen sielunkykyihin suhteutettuna ajattelu perustuu mielikuvitukseen, meditaatio järkeen ja kontemplaatio ymmärrykseen.
"Ajattelu siirtyy asiasta toiseen vaeltavassa liikkeessä, meditaatio pitäytyy sitkeästi yhdessä asiassa , kontemplaatio levittäytyy lukemattomiin asioihin yhdellä katsomisella." Kirjan neljännessä luvussa on parikin määritelmää kontemplaatiosta:
"Kontemplaatio on mielen vapaa ja tarkkanäköinen katse, joka ihastuksen vallassa katsoo viisauden ilmenemismuotoja" (contemplatio est libera mentis perspicacia in sapientiae spectacula cum admiratione suspensa)
"Kontemplaatio on sielun tarkkanäköinen ja vapaa katse, joka ulottuu kaikkkiealle havaitsemaan asioita" (contemplatio est perspicax et liber animi contuitus in res perspiciendas usquequaque diffusus)
Richard vihjaa, ettei ole olemassakaan alhaisia asioita, joita ei voisi kontemploida, eikä sen paremmin ajattelu, meditaatio kuin kontemplaatiokaan voi tapahtua ilman kohdetta. Ilo ja ihmettely on kontemplaatiolle luonteenomaista. Ajattelu voi muuttua meditaatioksi ja meditaatio kontemplaatioksi, kuten käy ilmi seuraavasta:
"Kun jotain totuutta on etsitty kauan ja se on vihdoin löytynyt, mieli tavallisesti ottaa sen suurella innolla vastaan, ihmettelee sitä riemuissaan ja viipyy kauan sen ihailemisessa. Tämä on jo meditaation ylittämistä meditoimalla, ja meditaatio vaihtuu kontemplaatioksi. Kontemplaation ominausuus on näet viipyä ihmetellen ilonsa aiheessa. Siinä suhteessa se tosiaan eroaa niin meditaatiosta kuin ajattelustakin Ajattelu, kuten todettiin, kääntyilee sinne tänne kuljeskellen, mun taas meditaatio tähtää määrätietoisesti aina korkemmalle."
Ajattelun, meditaation ja kontemplaation rajat ovat kaikkea muita kuin selvät. Richard St. Viktorilainen esittelee kuusi kontemplaation astetta, joista ensimmäinen kuuluu vielä puhtaasti imaginaation piiriin. Se tarkoittaa aistein havaittavien asioiden iloista katselua. Toisella asteella järki tulee kuvittelun avuksi, kun näkyviä asioita arvioidaan ja analysoidaan. Kolmas aste on jo puhtaammin järjen toimintaa, jossa mielikuvat ovat vain ajattelun apuna, kun se pyrkii korkeutta kohti. Neljännellä tasolla järki työskentelee puhtaasti järjen välineillä. Viidennellä tasolla ymmärrys vie ja järki vikisee, ja kuudennella tasolla järjellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin antautua tai luopua leikistä.
Kontemplaatio vaati puhdistautumista, mutta ihmislähtöinen askeesi on usein vain yksi keino kiinnittää huomionsa johonkin muuhun kuin todellisuuteen sellaisena kuin se on. Tässä suhteessa protestanttinen kritiikki luostarihurskautta vastaan kannattaa ottaa vakavasti: kieltäymyksistä ja hartaudenharjoituksista tulee este eikä apu Jumalan kohtaamisen tiellä, jos kuvittelemme saavuttavamme Jumalan niiden avulla. Valitettavasti protestanttinen kristillisyys on usein unohtanut kokonaan kontemplatiivisen elämän mahdollisuuden. Yksi kirkon suurimmista mystiikan opettajista, 300-luvun kappadokialainen isä Gregorios Nyssalainen kirjoittaa:
"Jumalan kontemploiminen ei tapahdu näkemisen tai kuulemisen kautta, eikä sitä tajuta millään tavallisella sielun aistimistavalla, sillä 'mitä silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut', se ei myöskään kuulu niihin aisoihin jotka tavallisesti 'nousevat ihmisen sydäeen.' Sen joka haluaa lähestyä tietoa korkeista asioista, täytyy ensin puhdistaa elämäntapansa kaikesta aistillisesta järjettömästä tunteesta. Hänen täytyy pestä pois ymmärryksestään kaikki ennakkoluuloista peräisin olevat mielipiteet ja vetäytyä pois tavanomaisesta yhteydestään kumppaninsa kanssa - tarkoitan aistihavaintoja, jotka ovat niin sanoakseni luontomme elämäntovereita. Kun hän on niistä puhdistunut hän nousee vuorelle."
Ajattelen, että usko, huumori ja mielikuvitus toimivat apuvälineinä tässä puhdistuksessa, jossa sielu vapautuu ennakkoluuloistaan. Ne lienevät todellakin pelkkiä apuvälineitä, mutta tarpeen, jotta kontemplaatio olisi mahdollista saavuttaa.
Saavuttaa? Jotenkin näyttää siltä (viittaan edellä oleviin Richard St. Viktorilaisen ajatuksiin), ettei kontemplaatio ole jossain korkealla, vaikean tien päässä. Se on koko ajan silmiemme edessä, kuin Anthony De Mellon ruusupensas, jota vain kieltäydymme näkemästä. Puhe kontemplaatiosta on paradoksaalista: on mentävä kauas voidakseen nähdä lähelle.
