Yksi 1900-luvun teologian klassikoita on natsien keskitysleirillä kuolleen Dietrich Bonhoefferin (1906-1945) postuumisti julkaistu "Kirjeitä vankilasta" (toim. Eberhard Bethge, suom. Kai Selin & Erkki Niinivaara). Vaikka Bonhoefferin kuolemasta on jo yli 80 vuotta, hänen ajatuksensa ovat edelleen tuoreita.
Bonhoefferin mielestä uskonnon aika on ohi. Hän näki oman aikansa kulkevan kohti uskonnottomuutta. "Uskonnollinen a priori", eli ajatus siitä, että ihmisessä on sisäänrakennettu uskonnollisuus, oli pitkään ollut kristillisen julistuksen lähtökohtana.
"Kun nyt eräänä päivänä käy ilmeiseksi, ettei tätä 'aprioria' ole lainkaan olemassa, vaan että se on ollut eräs historiasta riippuvainen ja katoava ihmisen itsensä ilmaisemisen muoto, kun siis ihmiset tulevat radikaalisti uskonnottomiksi - mitä tämä siinä tapauksessa merkitsee 'kristinuskolle'? Miten Kristus voi tulla uskonnottomienkin Herraksi? Onko olemassa uskonnottomia kristittyjä? Jos uskonto on vain eräs kristinuskon puku - ja tämä puku on myös eri aikoina ollut varsin erinäköinen - mitä sitten on uskonnoton kristinusko?" (s.146)
Bonhoeffer arvosti - vaikka arvostelikin - Karl Barthia, jolle uskonto oli suurin piirtein syntiä. Ajatus uskonnon teologisesta merkityksestä voidaan nähdä toisinkin, kuten esimerkiksi Friedrich Heilerin teologia osoittaa: hänelle uskonto on armoa. Voidaan myös sanoa, että historia on osoittanut Bonhoefferin profetian paikkansapitämättömäksi. Uskonnottomuus on globaalisti arvioiden edennyt vain länsimaissa. Siitä huolimatta Bonhoefferin ajatukset ovat puhuttelevia. Vankilakirjeiden sisältämä teologinen ohjelma ei tullut valmiiksi, mutta jätti joitakin innoittavia teologisia fragmentteja.
Kun Bonhoeffer yrittää lausua julki tutkimusongelmaansa, hän turvautuu lainausmerkkeihin lähes säälittävällä tavalla:
"Miten puhumme (tai ehkä emme voi edes 'puhuakaan' niin kuin ennen) 'maailmallisesti' 'Jumalasta'..."
Lausumisen rajat tuntuvat tulevan vastaan. Onko se mystiikan lausumatonta, näkemättä näkemistä? Mielleyhtymä saattaa viedä oikeaan suuntaan. Mystisyys sinänsä tuntuu olevan Bonhoefferille vierasta, sillä hän tavoittelee asiantilaa, jossa
"Kristus ei todellakaan ole mikään uskonnon kohde, vaan jotakin aivan muuta, todellakin maailman Herra."
Barthin lisäksi myös Paul Tillich julistaa vapautta uskonnosta. Tämän vuosisadan teologeista jokaisella ykkösketjun edustajalla tuntuu olevan jonkinlainen "uskonnoton kristinusko"- teema. Rudolf Bultmanniilla se on vapautusta mytologisen kielenkäytön vallasta, Barthilla kaiken ihmisyrityksen torjumista, Tillichilla vapautusta aitoon ihmisyyteen uskonnon lain alta. Bonhoeffer vertaa uskontoa paavalilaiseen ajatteluun ympärileikkauksesta. Niin kuin ympärileikkaus ei ole vanhurskauttamisen edellytys, ei myöskään uskonto ole pelastuksen edellytys (s.147).
Yksi teema, jota Bonhoeffer kehittelee, on Jumalan löytäminen keskellä elämää. Uskonto on työntänyt Jumalan marginaaliin, rajalle, syyllisyyden ja kuoleman kysymyksiin ja inhimillisen tiedon tuolle puolen.
"Minulle on tullut selväksi, ettemme saa antaa Jumalan esiintyä tiedoissamme olevien aukkojen täydentäjänä. Kun sitten nimittäin - mikä on asiallisesti välttämätöntä -.tiedon rajoja työnnetään yhä kauemmaksi, tulee Jumalakin työnnetyksi kauemmaksi, jatkuvaan perääntymisliikkeeseen. Meidän on löydettävä Jumala siinä, mitä jo tiedämme, eikä siinä mitä emme vielä tiedä, ei ratkaisemattomissa vaan jo ratkaistuissa kysymyksissä haluaa Jumala olla löydettävissä...Jumala on opittava tuntemaan keskellä elämää, ei vasta meidän mahdollisuuksiemme rajoilla, elämässä eikä vasta kuolemassa." (171-172)
Muistiinpanoissaan Bonhoeffer esittää kirjoittamatta jääneen pääteoksensa historiallisen taustaluvun, jossa hän osoittaa, että maailman täysi-ikäistyminen on johdonmukainen prosessi, jota ei voi kääntää takaisinpäin. Jumala työhypoteesina poistui ensin luonnontieteesta, viimeisen sadan vuoden aikana niin on käynyt myös ihmistä koskevissa kysymyksissä. Eksistenssifilosofian ja psykoterapian parissa uskonnolliset kysymykset vielä kuitenkin elävät. Siinä missä monet teologit tervehtivät näitä näkökulmia ilolla, Bonhoeffer suhtautuu niihin epäluuloisesti! Hän ei hyväksy sitä, että ihmisen angstia tai frustraatiota käytetään uskonnollisesti hyväksi.
"Kun Jeesus teki syntisistä autuaita, silloin oli kysymys todellisista syntisistä, mutta Jeesus ei tehnyt ensin jokaisesta ihmisestä syntistä. Epäilemättä merkitsi Jeesuksen kohtaaminen sitä, että ihmisten kaikki arvostukset muuttuivat. Niin tapahtui Paavalin kääntymyksessä. Mutta siinä kulki Jeesuksen kohtaaminen synnin tuntemisen edellä. Tietenkin Jeesus otti vastaan inhimillisen yhteiskunnan laidoilla olevia, porttoja ja tullimiehiä, mutta ei vain heitä, vaan myös heitä, koska hän yleensä tahtoi ottaa vastaan ihmisiä. Milloinkaan Jeesus ei asettanut kyseenalaiseksi kenenkään terveyttä, voimaa tai onnea eikä pitänyt niitä pahana hedelmänä: miksi muuten hän olisi tehnyt sairaita terveiksi tai antanut heikoille heidän voimansa takaisin? Jeesus vaatii koko elämän kaikkine ilmiöineen itselleen ja Jumalan valtakunnalle." (188)
Tähän liittyen Bonhoeffer kommentoi - meidän aikanamme ehkä vieläkin ajankohtaisempaa - tirkistelevää totuuskäsitystä, jonka mukaan esimerkiksi kaunokirjallinen ihmiskuvaus on todenmukaista vasta sitten, kun ihmismielen pimeimmät puolet on tuotu julki mahdollisimman alastomina. Siveää ja kunnollista ihmistä pidetään lähtökohtaisesti valheellisena (191-192).
Bonhoefferille kristittynä oleminen on ihmisenä olemista. "Etsin 'täydellistä' inhimillisestä, elävästä, maanpäällisestä, en apollonisesta enkä dionyysisesta tai faustisesta."
Bonhoefferin ajatuskulku jäi kesken. Se, mihin suuntaan hänen ajattelunsa olisi vienyt, voidaan vain aavistella. Uskonnottomassa maailmassa hän määrittelee Jumalaksi hänet, joka antaa meidän elää maailmassa ilman Jumala-nimistä työhypoteesia ja joka on samalla se Jumala, jonka edessä me jatkuvasti seisomme. Teologian ydin on ristinteologinen: "Jumala on voimaton ja heikko maailmassa, ja juuri siten ja vain siten hän on kanssamme ja auttaa meitä."(197)
Usko merkitsee siis "uutta elämää olemisessa 'vain toisia varten', osallisuudessa Jeesuksen elämään. eivät äärettömät ja saavuttamattomat tehtävät, vaan kulloinkin annettu ja saavuttavissa oleva lähimmäinen on tuonpuoleisuutta, Jumala ihmisessä!" (213)
Bonhoefferin ajatus kirkosta on sellainen, että meikäläinen leipäpappi suorastaan helpottuu tajutessaan, ettei siitä koskaan tullut mitään - tai ehkä joskus tuleekin:
"Kirkko on kirkko vain, jos se on olemassa toisia varten. Päästäkseen alkuun sen on annettava kaikki omaisuutensa hätää kärsiville. Pappien on elettävä kokonaan seurakunnan vapaaehtoisista lahjoista tai mahdollisesti harjoitettava maallista ammattia. Kirkon on otettava osaa ihmiselämän maallisiin tehtäviin, ei halliten, vaan auttaen ja palvellen. Sen on sanottava ihmiselle kaikissa ammateissa, mitä on elämä Kristuksen kanssa, mitä on 'olla olemassa toisia varten.'" (204)
Miten arvioisin Bonhoefferin teologista ohjelmaa? Joku on sanonut sen olevan kuin valoluoteja pimeässä. Sillä on varmasti myös puutteensa. Puhtaaksiviljeltynä se - niin kuin mikä tahansa muu ohjelma - johtaa umpikujaan. Se voi johtaa uskon sulautumiseen maailmaan, joka ymmärtääkseni on eskatologinen virhe. Bonhoefferin ajattelun ytimessä on imitatio Christi, osallisuus Kristuksen kärsimykseen maailmassa. Elää Jumalan edessä ilman Jumalaa on mystiikan traditiosta tuttu opetus. Se on tärkeä näkökulma, joka muistuttaa, että Jumalasta ei tulla sanomaan viimeistä sanaa. Ei tässä maailmassa, jossa meidän on kuitenkin elettävä - ja elettävä täysillä.
