Amerikkalainen filosofi Charles Hartshorne (1897-2000) kehitteli uskonnonfilosofiassaan esteettistä Jumala-todistusta, joka kuului suurin piirtein seuraavasti:
"Kauneus arvona aktualisoituu vain kokemuksessa. Meidän fragmentaarinen tapamme havaita ja ajatella ei kuitenkaan voi käsittää maailmankaikkeuden konkreettista kauneutta. Kaikenkattava kauneus voi olla olemassa vain, jos on olemassa kaikenkattava kauneuden tajuaminen (all-inclusive appreciation of beauty)."
Tämän ajatuksen mukaan Jumala on tuo appreciator, joka kokee täydesti kosmoksen kauneuden. Argumentti rakentuu neljälle vaihtoehdolle, joiden mukaisesti Hartshorne ymmärtää kauneuden ja sen kokemuksen toteutuvan maailmassa.
1. Maailmassa kokonaisuutena ei ole kauneutta.
2. On kauneutta, mutta kukaan ei nauti siitä.
3. On kauneutta, mutta vain ei-jumalalliset olennot nauttivat siitä.
4. On kauneutta, ja vain Jumala nauttii siitä täydellisesti.
Ensimmäinen vaihtoehto ei ole uskottava, sillä jos kauneutta ei olisi, maailma olisi joko vain yhtä ja samaa tai sitten pelkkää kaaosta. Toinen vaihtoehto ei myöskään ole uskottava, sillä jokainen mielekäs ajatuksemmekin on jollakin tavalla kaunis. Pohtiessaan vaihtoehtoja 3 ja 4 Hartshorne operoi uskonnonfilosofiasta tutulla ontologisella argumentilla. Ei-jumalallisen olennon kyky nauttia kosmoksen kauneudesta ei ole riittävä. Se ei kykene nauttimaan tästä kauneudesta täysin, vaan vain fragmentaarisesti. Jos maailma kokonaisuudessaan on todella kaunis, siltä ei voi puuttua katselijaa (appreciator), joka havaitsee sen täysin.
Hartshorne ei väitäkään, että tämä päättely sinänsä vakuuttaisi ihmiset Jumalan olemassaolosta. Se on kuitenkin yksi säie Jumala-todistusten joukossa, jotka yhdessä muodostavat riittävän vahvan perustan uskoa.
Kauneus on Hartshornen mukaan äärimmäisyyksien keskiväli, samalla tavalla kuin Aristoteles asian ymmärsi. Ääripäinä ovat edellä mainitut monotonisuus ja kaoottisuus. Asian voi esittää seuraavalla kaaviolla:
Tämän kuvan mukaisesti lause "Jumala on kaunis" ei voi tarkoittaa jotakin ikuisesti muuttumatonta liikkumatonta liikuttajaa, sillä sellainen käsite tarkoittaisi lopulta absoluutista monotonisuutta, joka ei ole lainkaan kaunista. Hartshornen propagoima kauneuskäsitys saattaa olla klassisen teismin näkökulmasta ongelmallinen, mutta ehkä kuitenkin lähempänä raamatullista teismiä.
Hartshorne ajattelee, että esteettinen ulottuvuus on elämässä perustavampaa kuin eettinen tai looginen puoli - eikä tämän ole tarkoitus mitenkään vähentää etiikan arvoa. Esteettinen koetaan usein jollakin tavalla elitistisenä inhimillisen elämän ulottuvuutena, johon ihmisillä on aikaa sitten, kun elämän välttämättömät tarpeet on tyydytetty. Tämä ei välttämättä pidä paikkaansa.
"Kaikki viime aikojen suuret edistysaskeleet rohkaisevat ajattelemaan, että ajatus neutraalista, ei-arvottavasta tietoisuudesta - sitä voisi sanoa 'paljaaksi tietoisuudeksi' - on ristiriitainen abstraktio. Motivaatio- ja arvostelutekijöiden tai esteettisten tai emotionaalisten aspektien lisäksi kokemuksen ymmärtämisestä ei jää jäljelle mitään."
Esteettisyys ei Hartshornen ajattelussa ole vain inhimillinen asia. Luonnossa näyttää olevan asioita, jotka ovat "tarpeettoman" kauniita, jos ajattelee niiden pelkkää evolutiivista hyödyllisyyttä, kuten vaikkapa riikinkukon sulat tai monien kukkien väriloisto. Erityistä huomiota hän osoittaa linnunlaululle. Etologien mielestä linnunlaulun perimmäinen tarkoitus on pariutuminen ja reviirin ilmaiseminen. Lähemmin ajatellen käy ilmi, että tuo selitys on riittämätön. Linnut laulavat myös loppukesästä, jolloin pesänrakennus ei ole enää ajankohtaista. Lisäksi useat lajit harrastavat laulussaan sellaista variointia, joka on enemmän kuin vain kutsu- tai varoitussignaali. Laulamisen voi perustellusti sanoa tuottavan linnuille mielihyvää. Tietysti joku voi sanoa, että taiteellisen itseilmaisun attribuoiminen linnuille on pahanlaatuista antropomorfismia. Mutta toisaalta: yhtä lailla antropomorfista on ajatella, että lintu sanoo laulullaan: "Häivy, tai nokin sinulta silmät päästä!"
Kauneus on katsojan silmissä, sanotaan. Hartshorne torjuu ajatuksen esteettisen arvostelman subjektiivisuudesta. On paljon keskusteltu kauneusihanteiden kulttuurisidonnaisuudesta. Esimerkiksi länsimaissa hautajaisten väri on musta, kiinassa valkoinen. Tämä ei Hartshornen mielest kuitenkaan tarkoita, että mustan ja valkoisen tunnemerkitys olisi Kiinassa toisenlainen kuin länsimaissa, vaan hautajaisten väri selittyy muilla kulttuurisilla koodeilla. Värien merkityksessä maailmanlaajuisesti on pikemminkin silmiinpistävää se, kuinka samanlaisia ne ovat kulttuurista riippumatta. Ruusu on kaunis kaikkialla. Tottakai poikkeuksiakin löytyy. Todiste esteettisen kokemuksen universaalisuudesta on esimerkiksi se, että japanilaisen lyriikan runokuvat puhuttelevat minua, vaikka ne ovat syntyneet täysin eri kulttuurissa ja eri aikakaudella ja niissä esiintyy minulle tuntemattomia kasvien ja eläinten nimiä.
Hartshornen mielestä estetiikan keskustelussa sekoitetaan toisiinsa se, mitä jokin merkitsee ja pidänkö minä siitä. Nopea ja kiihtyvärytminen musiikki on iloista, mutta voi olla, että en - luonteeni tai elämäntilanteeni vuoksi - pidä siitä, eikä se siten tee minua iloiseksi.
Hartshornen ajattelun tutkija Daniel Dombrowski sanoo: "Meidän pitäisi vakavasti harkita sitä mahdollisuutta, että estetiikka pikemminkin kuin lakitekninen kirjanpito on avain uskonnollisiin kysymyksiin vastaamiseen." Hartshornen laajempi määritelmä sanalle Jumala on tällainen:
"Hän on loppumaton runo, jonka säkeitä kaikki varsinaiset runot ovat, jonka säkeistöjä ovat jo menneet aikakaudet ja jonka 'to be continued' on tulevan äärettömän runollisen luovuuden lupaus. Hän on runoilija, jonka nauttii tästä runosta, joka on runoilijan elämä tähän mennessä. Mutta tämän kosmisen runon säkeet ovat itsekin runoilijoita, jotka nauttivat runoistaan. Tässä suhteessa monet esteettiset analogiat ovat vääriä."
Kuva siitä miten Luoja nauttii luoduistaan saattaa mielessämme muistuttaa sitä, miten me nautimme kissanpentujen leikeistä. Kenties osuvampi kuva asiasta olisi kuitenkin se, kuinka ihminen nauttii solujensa terveydestä.
Hartshorne ajautuu kristillisen teologian ulkopuolelle pohtiessaan kuoleman jälkeistä elämää. Hän hylkää ajatuksen henkilökohtaisesta kuolemattomuudesta, vaikka hän uskoo Jumalaan kaikenkattavana kauneuden kokijana. Esteettinen argumentti kuoleman välttämättömyydestä on, että on yhtä mieletöntä kysyä, miksi minun elämäni pitää päättyä, kuin kysyisi, miksi Brahmsin sinfonialla on loppu. Vain rajallisen kauneus voidaan aistia. Ihmisen elämä on sitä paitsi sidoksissa ruumiilliseen olemassaoloon. Perimmäinen argumentti näyttää olevan se, että ikuisesti jatkuva fyysinen olemassaolo johtaisi esteettiseen kauhistukseen: monotoniaan.
Hartshorne, joka itse eli 103-vuotiaaksi, ei kiistä, etteivätkö monet kuolemat ole todella traagisia. Niiden tulkitseminen Jumalan tahdoksi ei tee niistä vähemmän traagisia. Jollakin tavalla näyttää olevan väärin ajatella, että tuonpuoleinen elämä pyyhkisi tämän tragedian olemattomiin. Jumala säilyttää tässä kuviossa elämämme merkityksen, ei sen ajallista loputtomuutta.
Minä ajattelen, että Hartshorne on oikeassa sanoessaan, että ajatus kuolemanjälkeisestä elämästä sisältää usein näkemyksen, jonka mukaan meidän olemassaolomme on välttämättömämpää kuin Jumalan! Kuitenkin kysyn: vaikka on osoitettu, että inhimillinen elämä - joka ei ole millään perustavalla tavalla eläinten elämästä poikkeava - ei voi selviytyä kuolemasta, tunnemmeko todella mistä olemassaolossa (tarkoitan nyt ihan tätä aineellista olemassaoloa) o nkysymys? Viittaan astronomisen fysiikan löytöihin pimeästä materiasta yms.
Hartshornelta kysyisin, mistä hän tietää, ettei "kirkastettu" elämä Jumalassa, joka jatkuu ikuisesti, olisi ehtymätöntä uuden löytymistä, alituista matkallaoloa ja ilahtumista? Meidän on ehkä mahdoton sitä kuvitella, mutta siitä ei voi päätellä, ettei se olisi mahdollista. Itse asiassa se, miten Gregorios Nyssalainen ymmärtää paavalilaisen ilmaisun epektasis viittaa juuri tähän. Jumala on kyllästymisen vastakohta. Hartshorne itsekin sanoo, että "suurin mahdollinen kauneus" on yhtä mahdoton ajatus kuin "suurin numero".
Miten Hartshornen ajattelu antaa sytykkeitä taiteilijan työhön? Onko taiteilija Jumalan palvelijana luova nero vai kuuliainen oppilas? Otetaan loppuun sitaatti hänen teoksestaan Man's Vision of God:
"Ihanne, joka innoittaa taiteilijaa, ei ole mikään 'absoluuttisen kauneuden' ajatus, sen enempää korkeimpana esimerkkinä kuin mahdollisen kauneuden vakioituna kokonaisuutenakaan. Taiteilija toivoo, lähtökohtana kulttuurin menneisyys, lisäävänsä jotain, mikä on sekä itsessään arvokasta ja nautittavaa että sellaista, joka sopii tuohon menneisyyteen ja on sen yhteydessä nautittavaa, vaikka ei olekaan siitä yksinomaa johdettavissa. Hän haluaa hieman simuloida kosmista seikkailua, luoda nuotin sen seikkailun seuraavaan vaiheeseen, sellaisena kuin siinä nurkkauksessa, missä hän tässä maailmassa on, näyttäytyy. Ainoa staattinen 'kauneus sinänsä' tai ajaton absoluutti, jota taiteilija (edes alitajuisesti) ajattelee, on täysin abstrakti, kuten ykseys-vastakodissa-periaate...Olkoon niin paljon vastakohtien ykseyttä kuin mahdollista...tämä on se esteettinen imperatiivi minkä taiteilija kokee asioiden järjestyksen hänelle asettavan, ja se on Jumalan ääni siinä missä mikä tahansa muukin imperatiivi. Kuden Berdjajev sanoo, Jumalan palveleminen ei tarkoita sääntöihin mukautuvaa käytöksen moitteettomuutta vaan uusien arvojen luovuutta yhdessä vanhojen arvojen kunnioittamisen kanssa. Siinä ihminen voi kaikkein aidoimmin jäljitellä ikuista Luojaa."
