Erwin Metzke: Jumala ja materia

 Vuonna 1968 julkaistiin klassiseksi muodostuneessa Avain- kirjasarjassa saksalaisen filosofian professorin postuumisti ilmestynyt pieni (59 tekstisivua) kirja. Luulen, että tuo kirja ja sen julkaiseminen suomeksi on perustava lähtökohta sille, mitä kutsutaan uudeksi suomalaiseksi Luther-tutkimukseksi. Sen verran usein siihen ja sen perusajatuksiin on myöhemmin viitattu.

Kuten Kari Kopperi ja Risto Saarinen kirjassaan "Läsnäoleva Kristus" (STKSJ 301) toteavat, Metzken kirjan esipuhe on Tuomo Mannermaan ensimmäinen teksti, jossa hän osoittaa kiinnostusta Lutherin teologiaa kohtaan.

"Jumala ja materia" käsittelee tapaa, jolla Luther lähestyy aineellisen todellisuuden merkitystä ehtoollista käsittelevissä kirjoituksissaan. Tärkein lähde on "Vom Abendmahl Christi" vuodelta 1528. On tunnettua, miten jyrkästi Luther torjui kaikki ehtoollista hengellistävät tulkinnat, joissa leipä ja viini vain "kuvaavat" Kristuksen ruumista ja verta tai ovat niiden pelkkä "merkki". Ehtoollinen on Lutherillekin merkki (zeichen),  mutta tämä merkki ei vain viittaa Kristukseen, vaan antaa hänet meille. Luther painotti ehtoollisen asetussanojen sanaa ON ("Tämä ON minun ruumiini...") siinä määrin, että hänen vastustajansa irvailivat hänen palvovan "leivottua Jumalaa". 

Metzke näkee Lutherin ehtoollisteologiassa maailmankatsomuksellisen merkityksen (kuten kirjan alaotsikko vihjaa). Kyse on siitä, miten Jumala ja materia kuuluvat yhteen. Vaikka Luther piti kiinni kirkon opetuksesta Lutherin todellisesta läsnäolosta ehtoollisessa, hän ei tarvinnut skolastista transsubstantiaatio-oppia. Aineen ei tarvitse menettää olemustaan tullakseen Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Jumala itse on vastustanut niitä, jotka pyrkivät puhtaaseen henkisyyteen ja kuvittelevat kohtaavansa Jumalan siellä.

"Tullessaan Kristuksessa alas maan päälle, alentaessaan itsensä ja tullessaan ruumiilliseksi, todelliseksi ihmiseksi, Jumala tahtoi kohdata ihmisen täällä maallisessa ja näkyvässä." (s.26)

Tavallisimpien ehtoolliseen liittyvien ajatuskulkujen mukaan Kristuksen pitää laskeutua taivaasta alas ollakseen ehtoollisaineissa läsnä. Lutherin mielestä tämä on tarpeeton ajatus. Hänen vastauksensa tunnettiin sittemmin poleemisesti nimellä Kristuksen ruumiin ubikviteetti. Mystiikan kieltä käyttäen Luther opettaa, että "Jumalallinen olemus" on kokonaan kaikissa luoduissa ja jokaisessa yksityisessä olennossa, vieläpä syvemmin kuin tuo olento on itsessään. Juuri sen tähden,

"Kristuksen ei tarvitse ensin tulla jostain ylhäältä tai ulkopuolelta leipään ja viiniin. Vieläpä, vaikka hän ei olisi sanonut sanoja 'tämä on minun ruumiini', olisi hän 'ruumiinsa ja verensä' välityksellä leivässä ja viinissä kuten kaikissa muissakin paikoissa  eikä käyttäisi tässä apuna mitään leivän transsubstantiaatiota tai muuttumista hänen omaksi ruumiikseen." (s.57)

Karl Barthin (1886-1968) vaikutuksesta suomalaiseenkin saarnatoimeen on pesiytynyt ilmaisu, jonka mukaan Jumala "murtautuu" tähän maailmaan Kristuksessa ja evankeliumin sanassa. Se on tavallaan ymmärrettävää. Maailma saattaa näyttäytyä jumalattomalta paikalta. Jos Jumala on olemassa, hän ei ole maailmalleen vieras. Metzke sanoo eksplisiittisesti:

"Jumala ei ilmoita ilmoitusmahtiansa murtautumalla ulkopuolelta maailmaan. Hän on vaikuttavana läsnä jokaisessa tilanteessa." (s.58)

Lutherin ajattelu opettaa ihmiselle nöyryyttä, ajattelee Metzke, vaikka hänen argumentaationsa jää jollakin tavalla kesken. Jumala ottaa ruumiillisen todellisuuden vakavammin kuin teologit. Vuonna 1983 Tuomo Mannermaa saattoi kirjoittaa kirjassaan "Kaksi rakkautta":

"Kukaan teologi ennen Lutheria ei ole liittänyt Jumalaa ja materiaa niin läheisesti yhteen kuin Luther." Vaikka Mannermaa ei tässä yhteydessä viittaa Metzkeen, tämän pieni kirja häilyy tämän ajatuksen taustalla.

Rilke

 Runoilija Rainer Maria Rilke (1875-1926) on hahmo, joka on suorastaan vainonnut minua. Kirjallisuushistorioitsija Francis Bull kirjoittaa hänen "esteettisestä idealismistaan" ja "metafyysis-uskonnollisesta tunteestaan."  Millaista oli Rilken uskonnollisuus? Ei varmastikaan kaavojen mukaista kristillisyyttä. Mutta silti hänen runoissaan hengelliset ja suorastaan raamatulliset teemat toistuvat. Asiasta kysyttäessä Rike sanoo kirjeissään:

"En lainkaan käsitä sellaista hurskautta, joka ei keksi tai oivalla uutta, vaan toistaa jo sanottua ja toivoo ja ylistää kaiken jo tiedetyn sisällä. Ajattelen päinvastoin, että suhde Jumalaan edellyttää aina luomista, uuteen suuntautumista, sellaista vähintään yksityistä, joka ei voikaan vakuuttaa toisia. Se voidaan saavuttaa vain siinä määrin, kun ei kerralla käsitetä ja kuiviin selitetä, mitä Jumala-nimellä tarkoitetaan."

Siitä, miten vastaansanomattomasti Rilken runous pyrkii jumalallista kohti, otan esimerkiksi seuraavan katkelman Anna-Maija Raittilan suomennoksena:

"Ja vaikka kukin irti itsestään / pyrkii kuin vihatusta vankilasta / - sittenkin aistin tästä maailmasta / ihmeen: kaikki elämä eletään. / kuka sen elää? Esineetkö, joiden / näen seisovan soimatonta laulua soiden / illassa niin kuin harpun kielissä? / Vai tuulet, jotka viuhuvat vesiltä? / Vai oksat, täynnä merkkejä toisiltaan, / vai kukat, jotka kutovat tuoksujaan, / vai pitkien kujien vanhat lehmukset? / vai lämpimät, hiljaa liikkuvat eläimet? / vai linnut, outoina pyrähtelemässä? / Kuka? - sinäkö, Jumala, elät tässä?"

Tämä Rilken runo sopii mielestäni tulkitsemaan sitä, mistä katolinen teologi Karl Rahner käyttää nimeä Vorgriff auf esse. Se on eräänlainen uskonnollinen a priori. Se tarkoittaa, että ihminen on väistämättä Jumalasta tietoinen pelkän tietämisensä aktin perusteella. Ajatus on sukua jo Tuomas Akvinolaisen esittämälle illuminatiolle. Jumala on se valo, jonka valossa tieto on ylipäätään mahdollista. Jumalan olemassaolon kieltäminen on siten väistämättä ristiriitaista, koska jo tuo kieltämisen mahdollisuus edellyttää Jumalaa tietämisen ja todellisuuden horisonttina.  

Rilken uskonnollisuus on mielestäni joillekin kääntäjille ongelmallista. Rilke ei arastele runoissaan sanoja "Gott" tai "Herr", mutta esimerkiksi suomentaja Liisa Enwald häivyttää nämä sanat käännöksissään. Esimerkiksi Rilken säkeet

"Gesang ist Dasein / Für den Gott ein Leichtes...Ein Heuch um Nichts / Ein Wehn um Gott. Ein Wind." kääntyy suomeksi:

"On laulu / olemusta puhdasta...On tuuli vain. Ei muu."

Kymmenennessä "Duinon Elegiassa" Rilke miettii murheisia öitä (gehärmte Nächte), jotka tarkoittanevat niitä tuskantäyteisiä aikoja, joita meistä monille tässä elämässä suodaan. Me olemme Rilken mukaan "tuskien tuhlareita" (Vergeuder der Schmerzen), jotka "katsomme niistä pois, murheelliseen kestoon, loppua uumoillen." Runossa enteillään (eskatologista?) kauheaa oivallusta, jolloin tajutaan viimein seuraavaa:

" Oi miten silloin teitä, te murheiset yöt, rakastaisin. Oi että en polvistuvammin ottanut vastaan teitä, te sisaret, valtoimemmin valtoimiin hiuksiinne heittäytynyt. Me, tuskien tuhlarit, miten katsomme niistä pois, murheelliseen kestoon, loppua uumoillen. Mutta nehän ovat lehtemme talvehtivat, ikivihreytemme rumma, salaisen vuotemme ajoista yksi - eikä vain aika vaan paikka, asutus, leiri, maaperä, koti." (suom. Aila Meriluoto)

Entä sitten ne, joiden tuskat ovat niin suuria, ettei niistä verso mitään eikä jää minkäänlaista vehreyttä? Huomattakoon, että runo alkaa: "Oi että kerran, kauhean oivalluksen suulla, ylistykseen ja riemuun ratkeaisin enkelten yhtyessä." Ymmärrän asian niin, että kyseessä on rukous eskatologisesta täyttymyksestä, ei siis puhuta kärsimyksestä jalon asian vuoksi. Tämä on rukous, että joskus voisin ymmärtää, tai vaikka en voisi ymmärtää, voisin puhjeta ylistykseen enkelien kanssa. Toisaalla Rilke kysyy: "Entä jos kaikki kauhea onkin syvimmältään vain avutonta ja odottaa meiltä apua?"

Runossa "Blaue Hortensie" Rilke kuvaa ihmiselämän lyhyyttä ja merkityksettömyyttä näillä sanoilla: 

"Verwaschnes wie an einer Kinderschürze / Nichtmehrgetragnes, dem nichts mehr geschieht:/ wie fühlt man eines kleinen Lebens Kürze."

Puhki pesty lapsen esiliina, jolle ei enää tapahdu mitään, joka on poistettu käytöstä. Minulle, jonka lapset toisensa jälkeen muuttavat pois kotoa, kuva on erityisen viiltävä. Lapsen vaate, jonka näkeminen palauttaa mieleen muiston ilon ja touhun ajasta. Kuva vertautuu runossa hortensian lehtien ja kukan himmeään väriin. Sinisen heijastus lehdissä on itkuinen ja epätarkka (verweint und ungenau). Kuitenkin runon lopussa puhkeaa esiin toinen kuva yllättävästä ja epätodennäkoisestä ilosta:

"Doch plötzlich scheint das Blau sich zu verneuen / in einer von den Dolden, und man sieht / ein rührend Blaues sich vor Grünem freuen."

Yksi kukkanen näyttää säihkyvän yhtäkkiä väriä. Onko kyseessä vain Schein, kauneus, joka on katsojan silmissä, harhakuva, kun silmä on kyllästynyt näkemään kulahtaneita, harmaita värisävyjä? Sitä emme tiedä. Kauneus on totta joka tapauksessa, vaikka se olisikin vain mahdollisuus kuvitella, kuinka kukka iloitsee sinisyydestään vihreyden sylissä, vaikka objektiivisesti katsottune sekä sinisyys että vihreys olisi vähän niin ja näin. 

Suomentaja Eve Kuisminin mukaan eläimet olivat Rilkelle runoissa tärkeitä. Esimerkiksi runossa "Pantteri" kertoja antaa pantterille subjektiiviset tunteet. Kyse ei kuitenkaan ole eläimen inhimillistämisestä: eläin ja ihminen, luonto ja havainnon kohde pikemminkin sulautuvat toisiinsa. Runon kertoja ja pantteri asuttavat yhdessä, tasaveroisina, maailman sisäavaruutta ja ovatyhtä elimellisiä osia merkityksen syntyprosessissa. Kahdeksannessa "Duinon Elegiassa" Rilke asettaa vastakkain eläimen ja ihmisen katseen - ensin mainitun eduksi:

"Mit allen Augen sieht die Kreatur das Offene. Nur unsre Augen sind wie umgekehrt und ganz um sie gestellt als Fallen, rings um ihren freien Ausgang. Was draußen ist, wir wissen aus den Tiers Antlitz allein; denn schon das frühe Kind wenden wir um und zwingens, daß er rückwärts Gestaltung sehe, nicht das Offne, das im Tiergesicht so tief ist. Frei von Tod."

Eläimen katse on avoin, mutta ihmisten silmien ympärillä on ikään kuin ansat, jotka kääntävät katseen nurinpäin. Näin me pakotamme jo pienen lapsen katsomaan taaksepäin, ei avonaiseen. Eläimen katse on vapaa kuolemasta, avoin ja läsnäoleva.

Olemassaolo tuntuu jatkuvasti haastavan katsomistapamme. Me analysoimme, mutta emme koskaan kykene katsomaan suppean näköalamme tuolle puolen.

"Und wir Zuschauer, immer, überall, dem allen zugewandr und nie hinaus! Uns überfüllts. Wir ordnens. Es zerfällt. Wir ordnens wieder und zerfallen selbst."

Luulen, että on kolme asiaa, jotka töin tuskin kääntyvät kieleltä toiselle: huumori, rukous ja runous. Rilken suomentajat Eve Kuismin, Aila Meriluoto ja Liisa Enwald ovatkin tehneet viisaasti, kun ovat liittäneet käännöksiinsä saksankielisen alkutekstin. 

"Kirjeissä nuorelle runoilijalle" Rilke paljastaa, että Raamattu on yksi niistä harvoista kirjoista, jotka hänellä on aina mukanaan. Nuori runoilija on nähtävästi kirjeessään kertonut menettäneensä uskonsa lapsuutensa Jumalaan. Rilke pyytää häntä miettimään "oletteko Te todella kadottanut Jumalan? Eikö ole pikemminkin niin, ettette ole Häntä vielä omistanutkaan?"

Kuvitteletteko, että lapsi voi pidellä käsissään jotain, missä on aikamiehellekin yllin kyllin ja minkä alla vanhukset painuvat kumaraan, kysyy Rilke. Luuletteko, että hänet todella omistanut voi noin vain hukata hänet kuin pienen kiven, vai sitäkö tarkoitatte, että Te, jonka hän joskus tunsi, olisitte nyt häneltä hukassa?

Jumalan hukkaaminen on siis älytön ajatus - myös siinä tapauksessa että Jumalaa ei koskaan olisi ollut olemassakaan. Tämän jälkeen Rilke esittää oman ajatuksensa Jumalasta sen puun loputtomana hedelmänä, jonka lehviä me olemme. Jumala on siis vasta tulossa.

"Ettekö näe, että kaikki mitä tapahtuu on yhä uutta ja uutta alkamista - eikö se siis voisi olla Hänen alkuaan, itsessään ihanaa kuten kaikki alku? Jos hän on täydellisin, eikö kaikkein vähäisimmän tule silloin olla ennen häntä, jotta hän voi valikoitua esiin tuosta runsaudesta? Ja eikö hänen pidä olla viimeisin, jotta hän voisi kietoa itseensä kaikki, ja mitä mieltä meillä olisi kohdistaa kaipauksemme johonkin, joka jo oli?"

"Wo ist zu diesem Innen ein Außen", missä on ulkopuoli tähän sisimpään, kysyy Rilke. Tämä on minusta puhutteleva kysymys. Tulkitsen sen teologisen estetiikan mukaisesti: ei ole olemassa mitään "pinnallista". Kaikki oleva kertoo - ei vain syvimmiltään, vaan myös pinnaltaan - jotain Jumalasta.