Huizingalainen leikin kategoria on tärkeä muistaa kaikessa inhimillisessä toiminnassa. Oikeastaan ihmistä ei voikaan ilman leikkiä ymmärtää. Miksi muuten suurin osa tv-kanavien tarjonnasta on urheilua ja kilpailua? Rationaaliset, huumorintajuttomat ja mielikuvituksettomat ihmiset päästävät sisäisen homo ludensin irti edes seuratessaan Englannin Valioliigaa tai pujottelun maailmancupia. Mikä leikillinen riemu ja uteliaisuus meissä onkaan, kun seuraamme erilaisia reality-ohjelmia: kuka saa kenet ja kenet lähetetään selviytymiskilpailusta kotimatkalle?
Politiikkaa on mahdoton ymmärtää, eikä siinä pärjää, jos ei osaa leikkiä sitä oikein. On tavallaan oikein kutsua politiikkaa isojen poikien hiekkalaatikkoleikiksi. Sitä ei tarvitse sen tähden väheksyä. Moni pieni ihminen ja politiikan noviisi tuskastuu "politikointiin", kun hän ei ymmärrä pelin sääntöjä. Miksei asioita voi vain sopia kertaheitolla järjen ja oikeuden perusteella? Yhteiskunnallinen päätöksenteko on peli, jossa on osattava esittää asioita oikein, oikea-aikaisesti ja oikeille ihmisille. Siinä pelissä roolinsa on puolueilla, hallitus-oppositio-asetelmalla, sidosryhmillä ja kokoustekniikalla. Politiikan nimittäminen peliksi ei ole kyynisyyttä, vaan ihmisenä olemisen leikkiluonteen tajuamista.
Talous on niin ikään leikkiä. Tämä saattaa kuulostaa jo pyhäinhäväistykseltä, sillä talouskasvu, valtionvelka ja pörssikurssit ovat nykyään pyhiä asioita, joilla ei saa vitsailla. Tosiasiassa talouden tunnusluvut ovat silkkaa mielikuvitusta - vaikka se, mitä niistä uskotaan, vaikuttaa miljardien ihmisten elämään. Raha on täysin imaginäärinen asia. Rahan määrä ei enää aikoihin ole ollut sidoksissa mihinkään konkreettiseen, kuten kullan määrään. Rahaa on niin paljon, kuin ihmiset uskovat sitä olevan. Siinä on uskonasia, jota kukaan ei voi välttää.
Tieteellinen tieto on se, mihin tässä valeuutisten ja pseudotiedon maailmassa kannattaa luottaa. Niin minäkin ajattelen. Samalla on pakko tunnustaa, että tiedekin on leikkiä. Opinnäytteen, kuten gradun tai väitöskirjan, tekijän on hallittava tieteellisen leikin periaatteet: miten tutkimustehtävä asetetaan, mitä lähteitä käytetään ja millä metodilla. Viittaukset ja tulokset on esitettävä vallitsevan tieteellisen käytännön mukaisesti. Jos joku "tutkija" esittäisi vaikka kuinka merkittävän tuloksen, tiedeyhteisö ei hyväksy sitä, ellei sitä ole esitetty tiedepelin sääntöjen mukaisesti. Ja se on ihan höpö, joka leikistä suuttuu.
Taide on tietenkin leikin näyttämö. Ja niin kuin lasten leikeissä, ei tässäkään saa leikkiä miten tahtoo. Vaikka harrastelija tekisi kuinka hienon teoksen, sitä ei lueta taiteeksi, ellei taideyhteisö sitä tunnusta. Taiteen rajoja koetellaan jatkuvasti ja ne siirtyvät aina eteenpäin. Mutta ne ovat silti olemassa. Ooppera länsimaisen taiteen tietynlaisena huipentumana on a case in point. Ulkopuolisen mielestä oopperalibretot ovat kökköä kirjallisuutta, kuolemaa tekevän laulajan esittämä puolen tunnin aaria naurettava ja oopperatalot ylipäätään turhaa eliitin pröystäilyä. Leikkiä kaikki, vaikka kuinka kallista.
Sota on leikkiä. Tätä ei tekisi mieli sanoa, mutta sitä se on. Asia käy kirkkaasti ilmi Sun Tzun tai Clausewitzin kirjoittamista strategian klassikoista. Sota ei ole silmitöntä vihan ilmaisua ja käymistä toisen kimppuun raivon vallassa. Ammattisotilaat korostavat, ettei viha kuulu sotilaalliseen toimintaan. Sotaan kuuluu selvä hierarkia ja taktiikka. Julmaa leikkiä.
Vihdoin uskonto on leikkiä. Ja tämän leikin sääntöihin kuuluu, että tosiuskovaiset eivät ikinä näe mitään leikillistä omassa uskossaan. Yhtä hyvin voisi todeta sen, että ne, jotka kaipaavat huumoria ja leikkimielisyyttä uskontoon, eivät yleensä jaksa leikkiä edes yhtä messua loppuun. Voidaan sanoa, että Jeesus asetti leikin säännöt sanoessaan ehtoollisen leivästä: "Tämä on minun ruumiini." Aika ajoin löytyy tosikkoja, jotka sanovat: "Niin, mutta eihän se oikeasti ole Kristuksen ruumis." Kirkon pelikirja, tunnustus, ei suvaitse näitä leikin pilaajia.
