"...että Jumala olisi kaikki kaikessa" (1.Kor.15:28, vanha käännös)
Baruch Spinoza (1632-1677) olisi hyväksynyt nämä Paavalin sanat varmasti. Juutalaista Spinozaa on pidetty sekä pahimman luokan ateistina että mitä hurskaimpana ihmisenä. Luulen, että tämä ristiriita johtuu siitä, että hänen panteisminsa on niin kokonaisvaltaista, että se näyttää tekevän Jumalan lopulta tarpeettomaksi, koska Jumalan ulkopuolella ei ole mitään.
Spinozan tapa todistaa Jumalan olemassaolo on seuraava: "Jumala eli äärettömästä määrästä attribuutteja koostuva substanssi, joista jokainen ilmaisee ikuista ja ääretöntä olemusta, on välttämättä olemassa." (Etiikka I.11)
Spinoza perustelee tätä niin, että substanssiin välttämättä kuuluu olemassaolo. Perinteiselle teologialle tämä väite ei muodosta ongelmia. Jopa seuraava Spinozan lause voisi vielä mahtua klassisen teismin piiriin:
"Mitään substanssia ei voi olla eikä sellaista voi käsittää Jumalan ulkopuolella" (I. 14)
Mutta kun Spinoza selventää: "Kaikki, mikä on, on Jumalassa, eikä mitään voi olla eikä käsittää ilman Jumalaa"(I,15) aletaan liikkua jo luomisopin rajoilla. Luomisessahan Jumala loi itsensä ulkopuolelle Toisen, joka ei ole olemuksellisesti sama kuin Jumala.
Spinozan argumentaatioketju huipentuu Etiikan ensimmäisen, Jumalaa käsittelevän, osan prepositiossa 29:
"Maailmankaikkeudessa ei ole mitään satunnaista, vaan kaikki on jumalallisen luonnon välttämättömyydestä määräytynyt olemaan olemassa ja toimimaan tietyllä tavalla."
Vapaa tahto, samoin kuin hyvä ja paha näyttävät olevan siis illuusiota, eikä uskolle jää tilaa. Näyttää olevan jopa aika mahdotonta tuottaa mitään etiikkaa tällaisesta näkemyksestä, jonka mukaan "Jumala ei ole voinut tuottaa olioita millään muulla tavoin eikä missään muussa järjestyksessä kuin miten ne on tuotettu."(I.33) Ja kaikesta huolimatta juuri tästä Spinoza kehittelee etiikkaansa!
Leibniz arvosteli erityisesti seuraavia ajatuksia, jotka esiintyvät Spinozan etiikassa: Että Jumala ja substanssi ovat sama asia, että luodut ovat Jumalan itsensä muunnoksia eli moduksia, että Jumalalla ei ole ymmärrystä eikä tahtoa, että kaikki asiat on alistettu fataaliselle välttämättömyydelle. Kaitselmuksen olemassaolo itse asiassa kiistetään. Sekin arveluttaa, että ikuisessa elämässä (joka sekin on muuten välttämätöntä) sielulla ei olisi aistimuksia, muistia eikä tahtoa.
Mielestäni Spinozan ajatus Jumalasta on kiehtova. Se on sukua kaikkien uskontojen mystiikalle. Loogisesti seurattuna se kyllä johtaa väistämättä umpikujaan niin, että sana "Jumala" muuttuu tarpeettomaksi. Mutta ehkä se voi olla alku uudelle tavalle ymmärtää sana "Jumala"?
