William James: Uskonnollinen kokemus

 "Jos teoriamme Raamatun arvosta jumalallisena ilmoituksena sisältäisi väitteen, että ilmoitusarvo on vain sellaisilla kirjoilla, jotka ovat syntyneet automaattisesti eivätkä kirjoittajan vapaan tahdon vaikutuksesta, tai ettei siinä saisi olla mitään tieteellisiä tai historiallisia virheitä eikä erehdyksiä, eikä siinä saisi olla mitään voimakkaita henkilökohtaisia tunteen ilmauksia, Raamattu mahdollisesti kokisi inflaation meidän käsissämme. Mutta jos teoriamme myöntäisi jumalallisen ilmoituksen arvon kirjalle, joka on totuudenmukainen esitys syvällisten henkilöiden sisäisistä kokemusista heidän kamppaillessaan kohtalonsa kriiseissä riippumatta kirjassa esiintyvistä virheistä, tunteenpurkauksista tai siitä onko kirjoittaja tehnyt sen inhimillisestä, vapaasta tahdosta, silloin arviointimme Raamatusta sellaisena kuin se on, on paljon myönteisempi." (s.13-14)

Näin amerikkalaisen pragmatismin edustaja, filosofi William James (1842-1910), esitti jo vuonna 1902 meikäläistä kokolailla tyydyttävän raamattukäsityksen. Se tapahtui Edinburghin yliopiston Gifford-luennoissa, joka on merkittävä akateeminen instituutio, jonka Skotlannin Akatemia perusti vuonna 1887 ja joka jatkuu edelleen. Vuosien varrella Gifford-luentoja ovat pitäneet sellaiset teologian jättiläiset kuin Karl Barth ja Paul Tillich. 

William James ei hyväksy niitä perusteita, joilla uskontoa yleensä vastustetaan. Hän tarkoittaa ajatusta Raamatun ristiriitaisuudesta ja uskonnon selittämistä psyko(pato)logiseksi ilmiöksi. Itse asiassa Jamesille juuri poikkeavat, jopa sairaalloiset, uskonnolliset kokemukset auttavat ymmärtämään, mistä uskonnossa on kysymys. Eikä se merkitse uskonnon vähättelyä.

Toisessa luennossaan James rajaa aihettaan tarkemmin. Hänen tarkoituksensa ei ole puhua teologiaa, vaan käsitellä ihmisten "tunteita, toimintoja ja kokemuksia heidän tuntiessaan olevansa yhteydessä johonkin, minkä he kokevat jumalalliseksi."(30) James määrittelee uskonnolliset kokemukset "yleviksi". Uskonnollisella ja moraalisella elämäntunnolla on se ero, että moraalinen ihminen voi alistua universumille, mutta uskonnollinen ihminen tekee sen riemuiten!

Se puoli ihmisessä, johon uskonto sijoittuu, on tärkeä ihmisen ymmärtämiseksi, eikä sitä kannata ohittaa, väittää James kolmannessa luennossaan:

"Ihmisen rationaalisen osan merkitys on verraten pinnallinen. Siitä huolimatta juuri se saa osakseen arvonantoa, sillä se kykenee sanalliseen ilmaisuun, se voi vaatia todisteita, kumota johtopäätöksiä ja hämätä sanoilla. Mutta se kuitenkin epäonnistuu vakuutteluissaan silloin kun sen päätelmät ovat vastakkaisia ihmisen sanattomalle intuitiolle. Intuitio nimittäin tulee olemuksen syvemmältä tasolta...Rationalismin merkityksettömyys uskoon verrattuna on yhtä ilmeinen, esittipä se perusteluja uskon puolesta tai sitä vastaan."(61-62)

Uskonnollisen ajattelun ensimmäinen taso on Jamesin systeemissä "terveen mielen uskonto", joka tarkoittaaa positiivista maailmankuvaa, jossa luonto on absoluuttisen hyvä, jos siihen luottaa tarpeeksi. Tässä vaiheessa suhdetta Jumalaan ei leimaa syyllisyys eikä pelko, vaan kauniin tasapainoinen, lapsellinen luottamus. Uskonto ei ole ihmisen ongelman ratkaisua, vaan uskovat suorastaan kieltäytyvät katselemasta maailmankaikkeuden synkempiä puolia. Yhdysvaltalainen runoilija Walt Whitman on tästä hyvä esimerkki. Hänestä ei kerrota mitään kielteisten tunteiden ilmaisua. Häntä verrattiin jopa kristinuskon perustajaan, eikä vertailu ollut viimeksi mainitulle eduksi. Kristinuskoville Whitman oli tietysti pakana. Mutta minun mielestäni vain kristinuskon taustalta Whitmanin tapainen panteisti tulee ymmärretyksi.

Vaikka James sympatiseeraa tällaista "kerran syntyneiden" positiivista uskonnollisuutta, hän on kuitenkin sitä mieltä, että kukaan profeetta ei voi väittää sanomaansa päteväksi, ellei hänellä ole auttavaa sanaa (muuta kuin "pää pystyyn!") niille, joiden mielen täyttää katoavaisuuden turhuus, synnin hätä ja universumin pelko kauhullaan. Tällaiset ihmiset eivät ole tosiasioita koskevien harhojen vallassa. Mielenkiintoista on, että Jamesin mukaan "tervemieliset" olisivat tosiasiassa armottomampia kuin nämä sairaat "kahdesti syntyneet", jos polttorovioita vielä käytettäisiin .

Uskonnollisen kokemuksen perusilmiö on kääntymiskokemus. Siitä James kirjoittaa:

"On vain kaksi tietä vapautua vihasta, huolesta, epätoivosta ja muista epämieluisista tunteista. Toinen on vastakkaisen tunteen voimakas kokemus; toinen niin voimakas väsymys kamppailun tiimoilta, että on pysähdyttävä, annettava periksi, luovuttava kamppailusta ja vaivuttava välinpitämättömyyteen. Emotionaalinen aivokeskus tekee lakon ja ihminen vaipuu tilapäiseen apatiaan. On olemassa päteviä todisteita siitä, että tällainen hetkellinen uupumus on usein osa kääntymyksen kriisiä." (162)

Kuvatessaan kääntymyskokemuksia James tulee kuvanneeksi kokemuksen, joka muistuttaa hyvin paljon esteettistä kokemusta. Amerikkalaisen uskonnonfilosofin Jonathan Edwardsin kuvaus omastaan on tällainen:

"Sen jälkeen Jumalaa koskevien asioiden tajuni asteittain kasvoi ja tuli aina vain elävämmäksi ja sisäisesti viehättävämmäksi. Kaikki oli näöltään muuttunut. Melkein kaikessa oli rauhallinen, viehättävä tuntu, jumalallisen kirkkauden leima. Kaikessa näytti olevan Jumalan hyvyyttä, viisautta, puhtautta ja rakkautta - auringossa, kuussa, tähdissä, pilvissä, sinisessä taivaassa, ruohossa, kukissa, puissa, vedessä ja koko luonnossa." (188)

Toinen, vähemmän koulutettu henkilö, huusi noustessaan herätyskokouksen polvirukouksesta: "Vanha on kadonnut ja kaikki on tullut uudeksi."

"Tunsin siirtyneeni toiseen maailmaan, uuteen olemisen muotoon. Luonnolliset esineet olivat kirkastuneet. Henkinen näkökykyni oli niin selkiytynyt, että näin kauneutta kaikissa esineissä koko maailmankaikkeudessa. Metsä soitti taivaallisia säveleitä. Sieluni oli kohotettu Jumalan rakkauteen ja halusin jokaisen osallistuvan ilooni." (188-189)

Uskonnollisessa kokemuksessa on raportoitu - jo 1900-luvun alussa - jopa hallusinogeenien vaikutusta muistuttavaa valon kokemusta:

"Kun menin aamulla pellolle työhon, Jumalan kunnia näyttäytyi koko hänen näkyvässä luomakunnassaan. Muistan hyvin, että olimme kaurankorjuussa ja miten jokainen olki ja tähkä näyttivät olevan jonkinlaisen sateenkaaren loisteen ympäröimiä, tai, jos saan sanoa, näytti hehkuvan Jumalan kunniaa." (191)

James on sitä mieltä, ettei uskonnollisen kääntymyksen merkitys vähene siitä, että sen alkuperä johdetaan temperamentista. Uskonnon perimmäinen testi ei ole psykologinen ("miten se tapahtuu?") vaan eettinen ("mitä on saavutettu?"). Teologit näkevätkin Jamesin heikkoutena opillisen tason sivuuttamisen ("mitä väitetään?"). Tämän James tosin väittää lähtökohtaisesti tekevänsä. 

Jotkut ovat kristisoineet hengellisiä kääntymyskokemuksia siitä, että niiden vaikutus on usein ohimenevä. Lisäksi "uudestisyntyneiden" pintapuolinen, objektiivinen, erottaminen muista ihmisistä on kokolailla mahdotonta. Tähän James vastaa, että itse asiassa kääntymyskokemus on verrattain pysyvä vaikutukseltaan. Ja siinäkin tapauksessa, ettei se ole pysyvä, se ohimenevänäkin näyttää ihmiselle hänen hengellisen kapasiteettinsa ja avaa uusia näköaloja.

Mitä on pyhyys? James liittää universaaliseen pyhyyden ideaan seuraavia piirteitä:

1. Tunne avarammasta elämästä kuin tämä pienten itsekkäiden etujen elämä tässä maailmassa ja järkevä, mutta ei intellektuaalinen, varmuus ideaalisen voiman olemassaolosta.

2. Tunto ihanteellisen voiman lempeästä, jatkuvasta vaikutuksesta elämässämme ja halukkuus antaa itsensä sen hallittavaksi.

3. Ääretön, haltioitunut vapauden tunne sen johdosta, että itsekkyyden rajoittavat muurit ovat sulaneet pois.

4. Tunnekeskuksen siirtyminen rakastavan ja sopusointuisen kiintymyksen suuntaan, positiivisen suuntaan negatiivisesta silloin kuin on kysymys muiden kuin minän oikeuksista. (204-205)

Jamesin mielestä uskontoa sellaisenaan ei voida syyttää kaikesta siitä pahuudesta, mitä sen nimissä on tehty. Korkeintaan voidaan moittia hurskautta siitä, että se ei ole hillinnyt luonnollisia intohimojamme ja että se on joskus tekopyhyyden varjolla jopa kiihottanut niitä.

Hurskaudella on epäilemättä taipumus liittyä suvaitsemattomuuteen ja vainoon: "Hurskas mielenlaatu on yhtä kuin moraalinen mielenlaatu, ja moraalinen mielenlaatu on usein julma."(256) Kaheleita esimerkkejä uskonnollisuudesta riittää, mutta asketismi sinänsä ja vihollisrakkaus erityisesti saa Jamesilta positiivisen arvion. Pyhimykset ovat lähimmäisenrakkaudessaan profeetallisia, vaikka pyhimys-ideaali ei toimi yleisenä normina maailmassa, jossa on enemmän roistoja kuin pyhimyksiä. Silti pyhimykset ovat uuden ajattelun edelläkävijöitä. Asketismissa - kunhan se ei merkitse itsensä kiduttamista - on epäilemättä opiksi otettavaa materialistisessa maailmassa (nyt vielä enemmän kuin  vuonna 1902). 

Mitähän James itse ajatteli uskonnosta? Hänen näkemyksensä ei missään nimessä ollut kokonaan kielteinen, sen uskaltaa sanoa. Joskus uskonnollisen kokemuksen perustava merkitys ihmisenä olemiselle vilahtaa, kuten seuraavassa:

"...normaali valvetajunta, järkevä tajuisuus kuten sitä kutsumme, on vain yksi tajuisuuden erikoistyyppi. On olemassa aivan erilaisia, potentiaalisia tajuisuuden tiloja, joita vain erittäin hieno verho erottaa valvetajunnasta. Me voimme kulkea elämän läpi aavistamatta niiden olemassaoloa, mutta kun tarpeellinen ärsyke on saatu, ne tulevat esiin koko täydellisyydessään. Ne ovat määrättyjä mielentoiminnan muotoja, joilla ehkä jossakin on oma tehtävänsä. Ei mikään maailmankaikkeuden selitys, joka kokonaan sivuuttaa nämä tajunnan muut muodot, voi olla lopullinen." (283)

Mystinen kokemus on jotain, joka suodaan harvoille. Kuitenkin sen perässä kulkee ihmisten enemmistö. Juopottelun metafyysinen aspekti (minun ilmaus, ei Jamesin) käy ilmi seuraavasta:"Ihmiset eivät juokse alkoholin perässä pelkästään luonteensa kieroutuneisuuden takia. Köyhän ja koulujakäymättömän elämässä se on sinfoniaorkesterin tai kirjallisuuden korvike." (282) 

Siinä missä Jung myöhemmin puhui "dogman kauneudesta", James myös tunnustaaa teologisten systeemien esteettisen arvon, vaikka hän pitääkin teologiaa toissijaisena uskonnolliseen tunteeseen verrattuna. Protestantismin köyhyys käy ilmi seuraavasta:

"Uskonnon ulkonaisista puolista, joihin mieli luonnollisesti ensiksi kiinnittyy, ei saa koskaan unohtaa esteettistä motiivia. Lupasin, etten puhu kirkollisista järjestelmistä. Saanen kuitenkin tässä yhteydessä sanoa jotain siitä, miten nämä järjestelmät tyydyttävät esteettisiä tarpeita ja siten vaikuttavat ihmisen luonteeseen. Jotkut pyrkivät älylliseen selkeyteen, toisille on runsaus paras mielikuvituksen lepopaikka. Kun mieli on voimakkaasti tätä tyyppiä, silloin yksilöllinen uskonto tuskin vastaa tarkoitustaan. Tämän tyyppiset ihmiset tarvitsevat jotain sääntöjen mukaista ja monimutkaista, majesteettisuutta, joka syntyy, kun hierarkian osat liittyvät sopivasti yhteen ja jokaisella asteella on oma auktoriteettiarvonsa ja samoin jokaisella asteella oma mystisyytensä ja loistonsa, joka kaikki lopulta johtuu Jumalasta, järjestelmän alkulähteestä ja huipusta. Ihminen tuntee silloin seisovansa äärettömän jalokivi- ja arkkitehtuurirakennelman edessä. Siihen kuuluu liturgisten rukousten runsaus ja kaikkialta tulee vastaan juhlallinen, harras värähtely. Verrattuna tähän ylevään moninaisuuteen, jossa nousevat ja alenevat liikkeet eivät häiritse tasapainoa, jossa pieninkään yksityiskohta ei ole merkityksetön, koska niin monet arvokkaat säännökset pitävät sitä paikoillaan, kuinka lattealta evankelinen protestanttisuus näyttääkään ja kuika kolealta se ilmapiiri, missä ihmiset kerskaavat: ihmine voi kohdata Jumalan pensaikossakin! Loistava, mittava rakennus on näin murennettu maan tasalle. Kun mielikuvitus on tottunut arvokkuuteen ja juhlallisuuteen, alaston evankelinen järjestelmä tuntuu köyhäintalolta paratiisiin verrattuna."(327)

William Jamesin inspiroivan teoksen vanhentunein aspekti on se, minkä hän itse ajatteli olevan sen kestävin puoli. Hän visioi uskontotieteen tulevaisuuden, jossa filosofia auttaa uskontoa poistamaan sellaiset opit, jotka ovat luonnontieteen valossa virheellisiä. Näin uskontotieteellä olisi normatiivinen suhde teologiaan.

William James: Uskonnollinen kokemus. Suom. Elvi Saari. Karisto 1981